Todetessaan pari päivää sitten, että Suomen Nato-kanta pitäisi ratkaista kansanäänestyksessä, Sauli Niinistö johti toisella kädellään ulkopolitiikkaa ja pyöritti toisella vaalikampanjaa. Kun Helsingin Sanomat julkaisi samaan aikaan gallup-kyselyn, jossa 59 % kansalaisista tyrmäsi Nato-jäsenyyden vain 22 %:n kannattaessa, voidaan päätellä, että Niinistön todennäköisellä jatkokaudella sotaa ei syty ainakaan Nato-hakemuksen tekemisestä.

Presidentin kannanotto oli joka tapauksessa ainoa hänelle itselleen mahdollinen, sillä toista kautta tavoitteleva Niinistö tietää, että kansanäänestyksen sivuttaminen ylenkatsoisi pahoin demokratiaa, mikä ei ole ennen vaaleja viisasta.

Toisaalta Niinistö ei halunne ulkopoliittista konfliktia itse aiheesta, eli Natoon liittymisestä, ja siksi hän tietoisesti ja tarkoituksellisesti lukkii oman kantansa kansalaismielipiteen taakse. Koska kansasta suurin osa vastustaa Natoon liittymistä, presidentti antoi tätä kautta rauhoittavan, lepyyttävän ja jopa liennyttävän viestin myös Moskovaan.

Suomen liittyminen Natoon sopii koulukirjaesimerkiksi siitä, mitä merkitsee käsite ’jahkailu’. Kyseessä on ikuisuusaihe, jonka kanssa lohta on loimutettu vuosikymmenet ilman tuloksia. Uulkopolitiikassa ”Natoon liittymisestä” on tullut modus operandi, jossa olennaista ei ole enää sisältö vaan se, mitä Naton lähentymisellä tai siitä etääntymisellä halutaan viestittää ulko- ja turvallisuuspoliittisissa keskusteluissa.

Tätä kautta asian substanssi – hakeutuako Natoon vai ei – on kadonnut kauas tapahtumahoristontin taakse, mustille aukoille ominaiseen singulariteettiin, josta mikään valo ei tule ulos.

Natoon liittyminen ei ole ollut pitkään aikaan myöskään kaksiarvoinen tilanne, jonka mukaan Suomi joko haluaa Natoon tai ei siihen hakeudu. Lisäksi Nato, josta puhutaan, muuttuu koko ajan salamanterin tavoin.

Me olemme siis de facto sillä harmaalla vyöhykkeellä, jolle ajautumisen suurlähettiläs Hannu Himanen olisi halunnut uuden kirjansa Länttä vai itää – Suomi ja Geopolitiikan paluu (Docendo 2017) mukaan välttää, tosin omasta mielestäni jälkiviisaasti, sillä EU-integraation perässä edenneen länsiliittoutumisen ote on lipsunut jo pitkään ja lipsuu koko ajan ”geopoliittisten muutosten” vuoksi.

Timo Vihavainen on varmaankin oikeassa arviossaan, että geopolitiikan käsitteen pullauttivat nykyiseen diskurssiin ”venäläiset friikit”, jotka ”kaivoivat sen naftaliinista” muistuttamaan valtioiden etujen valvonnasta ja reaalipolitiikasta. Itse tosin sanoisin, että käsitteen lanseerasivat venäläiset strategit muistuttamaan maan valtapolitiikasta.

Olen toki myös itse kannattanut Natoon liittymistä aikana, jolloin se oli mahdollista ilman suuria ja haitallisia seurauksia. Nato-junan jätettyä ja oven mentyä käytännössä kiinni on koko Natoon hakeutumisen ajatusmalli vanhentunut. Omasta mielestäni olisi luonnollisesti parempi, että olisimme Natossa jäseninä, mutta Ukrainan vuoden 2014 tapahtumien jälkeen on tällä maailmankolkalla tyydyttävä elämään siinä ”toiseksi parhaassa mahdollisessa maailmassa”.

Myös Nato-jäsenyyden autuuttavuus an sich on kyseenalaistunut kovasti. On huomattava, että Suomi on luonut puolustusasioissa täysin oman linjansa, minkä vuoksi meille on hahmottunut poikkeusasema niin EU:ssa kuin laajemminkin.

Tilanteessa, jossa Nato-maiden yksimielisyys rakoilee, voisi olla epäviisasta tukeutua organisaatioon, johon kuuluvien maiden toimintavalmiudesta ja osallistumishalukkuudesta ei ole täyttä varmuutta. Mitä suuremmiksi organisaatiot kasvavat, sitä toimintakyvyttömämmiksi ne tulevat. Turhaan ei sanota, että ainoa maa, joka kykenisi ja voisi antaa apujaan Suomelle kriisitilanteessa, on Yhdysvallat. Toisaalta Yhdysvaltain läsnäolo Suomen kamaralla voisi myös luoda kriisejä.

Nato-keskustelun jahkaileva luonne on johtunut koko ajan siitä, että on järjen vastaista tavoitella turvallisuutta tavalla, joka voisi sen vaarantaa. Ja toiseksi kumpaankin vaihtoehtoon liittyy yhtä merkittävästi kielteisiä kuin myönteisiäkin puolia. Nykytilanteessa uhkia on yksi suuri, mutta Nato-jäsenyys toisi pintaan monta pientä. Logiikka puolestaan sanoo, että tällaisessa tilanteessa johdonmukaisinta on välttää muutoksia, jotka tuottavat riskejä. Ja siksi olemme tilanteessa, jossa olemme.

Toisaalta se ei ole huono. Olisi silkkaa lapsellisuutta kuvitella, ettei Nato-maiden joukossa ei olisi valtioita, jotka tavoittelevat ahneesti omia etujaan tai jotka toimisivat pyyteettömästi, ilman Suomelle langetettavaa laskua. Monet Kaakkois-Euroopan Nato-maat saattavat jopa toivoa Suomen ja Venäjän suhteiden heikkenemistä Natoon liittymisen myötä, jotta Venäjä joutuisi siirtämään voimia lounaisrajoiltaan pohjoisemmaksi.

Toiseksi, monet Nato-maat, kuten Espanja ja Kreikka voisivat estää Suomen liittymisen Natoon kostoksi Suomen penseydestä tukea niitä velkatakuilla ja luotoilla. Jäsenyyden voisi estää yksikin maa, kuten Turkki, sillä uudet jäsenmaat pitää hyväksyä jokaisen vanhan jäsenvaltion parlamentissa. Näin ollen Nato-jäsenyyden esteet eivät ole kansakuntamme sisäisiä, jos ovat koskaan olleetkaan.

Venäjällä puolestaan saatetaan toivoa, että Suomi hakeutuisi Natoon, jotta itäinen imperiumi saisi aiheen syyttää suomalaisia provokaatiosta, tietyin seurauksin.

Suomen strateginen puolustus ei kiteydy kysymykseen, kuulummeko Natoon vai emme, vaan siihen, millä tavoin tehokkaimmin hoidamme asiat niin, ettei maamme joudu konfliktien osapuoleksi ja meillä pysyy samanaikaisesti mahdollisimman suuri toimintavara joka suuntaan.

Tämä tarkoittaa, että Suomen ei ole enää järkevää pyrkiä kytkeytymään Natoon, joka koostuu poliittisesti hyvin suureen eripuraan ajautuneiden Euroopan valtioiden ja Pohjois-Amerikan konglomeraatista. Käsittääkseni luen nykytilannetta oikein, kun katson, että nykyisin viisainta on pyrkiä rakentamaan toimintakykyistä puolustusta esimerkiksi brittijohteisen JEF:n (Joint Expeditionary Force) varaan tai suoraan Yhdysvaltojen kanssa.

Lännessä asia ilmeisesti ymmärretään, ainakin päätellen Suomessa vierailulla käyneen Yhdysvaltain puolustusministerin lausunnosta ja pohjoismaiden sekä Baltian maiden puolustusministereiden kokoustuloksesta, jolla sovittiin ilmavalvonnan tietojenvaihdosta maiden kesken.

Suomelle ajan myötä langennut rooli pysytellä Naton ulkopuolella voi olla loppujen lopuksi maallemme onneksi, sillä se on ohjannut keräilemään etuja poimintamenetelmällä koko ulko- ja turvallisuuspoliittisesta ympäristöstämme ja välttämään heittäytymistä maailmanluokan ristiriitojen pieksettäväksi. Suuriin organisaatioihin kun pätee sanonta ”mitä useampi kokki, sitä sekavampi soppa”.