Blogi: Jukka Hankamäki, ti 15.05.2018 18:08

Median shamaanit, rasputinit ja harmaat eminenssit

Median tuottaminen ei ennen vanhaan estänyt rikastumista, ja syntyi lehtikeisareita, kuten Randolph Hearst, Rupert Murdoch ja Suomessa Urpo Lahtinen sekä Aatos Erkko ja hänen sukunsa.

Muutamilla suurilla liidereillä on tapana kirjoituttaa autorisoituja elämäkertoja, jotka päähenkilö itse hyväksyy – enkä nyt tarkoita Maria Roihan kirjaa Jussi Parviaisesta (Tammi 2018), jonka shamanismista on Jari Sarasvuo on antanut perin erilaisen eikä lainkaan imartelevan todistuksen omaelämäkerrassaan Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä (Otava 2005, luku 6).

Sen sijaan tarkoitan Lauri Karénin teosta Aatos Erkko – Yksityinen valtiomies (Otava 2018), joka kustantajansa mukaan on ainoa vuonna 2012 kuolleen Aatos Erkon hyväksymä elämäkerta itsestään. Teoksen kirjoittaja sattui menehtymään ennen kirjan kohdehenkilöä jo vuonna 2006, ja teos julkaistiin postuumisti tänä keväänä.

Teoksen rinnalla ilmestyi myös filosofian tohtori Aleksi Mainion kirja Erkon kylmä sota Helsingin Sanomat Moskovan varjossa (Siltala 2018), joka perustuu historiantutkimukseen ja muun muassa Päivälehden arkiston hiljattain avautuneen Erkko-kokoelman käyttöön.

Journalismin historiassa kiinnostaa vallan medioituminen

On vaikea ottaa kantaa todistusten todenperäisyyteen, kun ei tunne tapahtumia eikä henkilöitä. Se ei olisi kuitenkaan edes kovin tärkeää eikä kiinnostavaa. Olennaisempaa on arvioida molempien teosten sokeaa pistettä, joka koskee kysymystä, kuinka suuren valtatyhjiön edesmennyt kustantaja jätti jälkeensä – tai laajemmin: miten suuri kustantajan valta on ollut tai yleensä on politiikassa ja julkaisupolitiikassa?

Tällaisia filosofisia ja viestintäteoreettisia merkityksiä eivät faktoihin painottuneet historioitsijat yleensä pohdi – eivät varsinkaan silloin kun elämäkerrat hyväksytetään niiden kohdehenkilöillä.

Pääkysymys koskee vallan medioitumista. Valtamedia ei ole enää ”vallan vahtikoira”, jos on koskaan ollutkaan. Media elää symbioosissa poliittisen vallan kanssa. Julkisuus on pääomaa, jota sekä poliitikot että tieteenharjoittajat anelevat toimittajilta. He puolestaan toimivat mediajulkisuuden portinvartijoina, ja näin poliitikoista ja tieteenharjoittajista on tullut julkisuuden kerjäläisiä.

Politiikan ja tieteen medioitumisen tuloksena toimittajat seisovat valtapodiumin keskimmäisellä kukkulalla ja asioivat molemmin puolin sekä poliitikkojen että tieteilijöiden kanssa. Nämä puolestaan tavoittelevat julkisuuspääomaa vaihtaakseen sen kannatukseksi tai rahaksi vaaleissa, apuraharallissa tai virkojen täytössä.

Media on ollut osa valtionpolitiikkaa aina

Mikä rooli Erkkojen sukuomistamilla Sanomilla sitten on ollut politiikkaan?

Karénin ja Mainion teokset todistavat, että valta on ollut suuri aina Päivälehden perustamisesta asti. Aatos Erkon isä Eljas Erkko ja hänen isoisänsä, Päivälehden perustajajäsen, Eero Erkko olivat edistyksellisiä tai liberaaleja nuorsuomalaisia, ja lehdellä sekä sen omistaja-perustajien mielipiteillä oli laaja vaikutus Suomen itsenäistymiseen ja valtion muotoutumiseen niin lehden kuin poliittisen toimintansakin kautta.

Tämä sopii hyvin göteborgilaisen viestinnän professorin Jesper Strömbäckin käsitykseen, että modernina aikana medialla on ollut ratkaiseva tehtävä tai rooli kansallisten valtioiden muodostamisessa.

Aluksi tuo funktio nähtiin rakentavan narratiivin luomisessa mutta myös kriittisen journalismin tekemisessä esimerkiksi sortokausien aikaista politiikkaa vastaan. Myöhemmin kaupalliset perusteet alkoivat säädellä mediajulkisuutta. Lopulta poliitikot ovat havainneet median toimintaperiaatteet ja alkaneet myötäillä niitä, ja on syntynyt vallan ja julkisuuden vispilänkauppa. Juuri tähän viitataan medioitumisella.

Helsingin Sanomien kytkös länteen oli perusteltu

Helsingin Sanomien valta suomalaisessa politiikassa ei ole ollut pieni. Vielä Aatos Erkon aikana vallankäyttö oli kriittisen rakentavaa. Lehdessä saattoi arvostella melko suorasukaisesti esimerkiksi Neuvostoliittoa, ja lehti oli hämmästyttävän Amerikka-myönteinen jopa suomettumisen aikakaudella. Tämä juontaa juurensa Erkkojen läheisistä yhteyksistä Yhdysvaltoihin ja länteen.

Taustaksi on hyvä muistaa, että Nuorsuomalaisen puolueen perustajana ja kulttuurivaikuttaja J. H. Erkon veljenä tunnettu Eero Erkko vietti vuodet 1903–1905 maanpaossa Yhdysvalloissa ja Kuubassa. Päivälehti lakkautettiin 1904 sen viitattua myönteisesti Nikolai Bobrikovin murhaan, jota juhlittiin Suomessa monta viikkoa. Lehden jatkaessa 1908 Helsingin Sanomina Eero Erkko palasi sen johtoon mutta joutui viettämään kansalaissodan ajan punakaartilaisten vankina Katajanokan vankilassa, jolloin Helsingin Sanomien painossa tehtiin Tiedonantajaa...

Kansalliseen Edistyspuolueeseen siirryttyään Eero Erkko toimi muutamaan otteeseen ministerinä, ja Helsingin Sanomista tuli Edistyspuolueen kannattaja. Yhtä kiinteä suhde valtionpolitiikkaan oli Aatos Erkon isällä Eljas Erkolla, joka toimi – paitsi Helsingin Sanomien toisena päätoimittajana – myös diplomaattina Pariisissa, Tallinnassa ja Lontoossa. Hänestä tuli sisäministeri 1932 ja kansanedustajakaudellaan edistyspuoluelainen ulkoministeri 1938.

Seuraavana vuonna syttynyttä talvisotaa nimitti J. K. Paasivikivi tunnetusti ”Erkon sodaksi” Eljas Erkon pidettyä Neuvostoliiton aluevaatimuksia pelkkänä bluffina ja osoitettua tinkimättömyyttä vuoden 1939 neuvotteluissa. Asenne oli oikea. Joustaminen olisi Erkon omin sanoin ”vienyt meidät perikatoon”.

Tässä valossa ei tarvitse ihmetellä Erkkojen suuntautumista poliittisesti vapaamieliseen länteen. Linjalla on ollut oikeutuksensa myös sikäli kuin medialla on nähty olevan tehtävää kansallisen identiteetin rakennustyössä – niin ideologista ja tendenssimäistä kuin tuo vaikutus onkin ollut. Arviot Suomen tilasta eivät olleet epäoikeutettuja eivätkä vääriä.

Kulissien harmaa taustavaikuttaja

Myös ministeriksi sittemmin tituleeratun Aatos Erkon suuntautumista länteen on ymmärrettävä historian valossa.

Henkilökohtaisella tasolla kontakti Yhdysvaltoihin ilmeni Aatos Erkon ja ulkoministeri Henry Kissingerin kanssakäymisessä. Karénin mukaan Kissinger kävi Suomessa Aatos Erkon henkilökohtaisena vieraana ainakin kolmesti. Asia, josta ei paljoa puhuta, piilee vastauksessa kysymykseen, miksi Erkon kaveriksi kaikista valikoitui juuri Kissinger. Asia selittynee molempien juutalaisuudella – teema, josta ei paljoa puhuta, ilmeisesti poliittisen korrektiuden vuoksi, vaikka itse asiassa ei mitään salailemista olekaan.

Lauri Karénin kirjoittaamassa ja Aatos Erkon hyväksymässä elämäkerrassa näitä henkilökohtaisia taustoja valaistaan hämmästyttävän paljon. Juutalaisyhteisö on maassamme niin pieni, että sen vaikutusvalta on jäänyt melko mitättömäksi tai ainakin huomaamattomaksi. Koska myös luovutettujen juutalaisten määrä jäi Saksan liittolaisuuden aikana minimaaliseksi, ei juutalaisuudesta ole ollut Suomessa sen enempää syrjinnän välineeksi, hyvitysten kerjuun argumentiksi, salaliittoteorioiden lietsomiseen kuin kansallismielisten syyllistämiseenkään. Mutta juutalaisen taustan huomioon ottaminen auttaa ymmärtämään Erkkojen internationalistista suuntautumista kansainväliseen yhteisöön.

Karén vihjaa Erkon ja Kissingerin välisen kanssakäymisen olleen mahdotonta ilman tähän taustaan liittyvää yhteisymmärrystä:

Kissinger vaati 1970-luvun loppupuolella yhdestä Helsingin Sanomille tarjotusta artikkelisarjastaan niin kuvottavan hinnan, että lehti kieltäytyi maksamasta sitä. Sarjan osti sittemmin Uuden Suomen taloushallinto sille tyypilliseen tapaan toimituksen mieltä kysymättä. Se vauhditti osaltaan Uuden Suomen menoa konkurssiin sillä seurauksella, että Kissingerillä on ollut roolinsa myös Suomen lehdistön mielenkiintoisessa historiassa.
Sveitsissä Kissingerin on kerrottu laskuttaneen 50 000 sveitsin frangia jokaisesta julkisesta esiintymisestään puhumattakaan matkajärjestelyistä, joiden on oltava loistoluokkaa. Kissingerin tuttavuus voi perustua toisin sanoen vain molemminpuoliseen hyötyyn.” (Karén 2018, s. 161)

Aatos Erkon suhteet länteen olivat lämpimät kautta linjan. Kun kuningatar Elisabeth II kävi vierailulla Suomessa, hän tarinan mukaan vietti hetken Erkon vieraana Diana-puiston lähettyvillä olevassa kiinteistökorttelissa. Kerrotaan, että Elisabeth ihastui ikihyviksi puiston nimeämisestä brittiprinsessan kunniaksi (tosiasiassa metsästyksen onnettarelle), ja tuloksena oli ”sir”-arvonimen myöntäminen ”hovin tukijaksi” mielletylle Aatos Erkolle (tätä kaupunkilegendaa ei tosin löydy historiankirjoista.)

Sijoittuminen australais-amerikkalaisen lehtikuninkaan Rupert Murdochin hoviin puolestaan nähdään Karénin elämäkerrassa jokseenkin luonnollisena:

Viralliseksi yhteistyöksi muunnettuna se tapahtui 1992, jolloin Erkosta tuli Murdochin jättiläismäisen News Corporation -mediaimperiumin hallituksen jäsen. Se näki Aatos Erkossa paitsi kaikkien osapuolien hyväksyttävissä olevan media-alan tuntijan myös järkevän talousmiehen [...].” (Karén 2018, s. 160)

Helsingin Sanomat teki Aatos Erkon aikakaudella paljon töitä Suomen liittämiseksi Euroopan unioniin. Aivan kuten Mauno Koiviston muistelmista (osat 1 ja 2) voidaan lukea, ratkaisu tapahtui pitkälti turvallisuuspoliittista syistä, toisin sanoen yleisen edun vuoksi, kun haluttiin välttää Suomi-neidon jääntiä daamiksi Venäjän kainaloon.

Helsingin Sanomien linja oli myös Aatos Erkon aikana poliittisesti perusteltu. Voidaan tosin väittää, että kriittiseen journalismiin ei pitäisi kuulua minkään hallitusvallan puolustelua vaan arvostelua.

Päivälehdellä oli kaiken aikaa kriittinen asenne suhteessa Neuvostoliittoon. Toisen maailmansodan kuluessa lehti kävi sotaa Neuvostoliittoa vastaan. Ja Kekkos-diktatuurin aikakaudella Eljas Erkko junaili asiat niin, että lehdessä ei julkaistu pitkään aikaan yhtään kuvaa Kekkosesta.

Miten erilaisia ajat ovat nyt, kun lehden toimitus pyrkii esittämään sivuillaan yhtä paljon naisten kuin miesten kuvia aivan riippumatta heidän yhteiskunnallisesta merkityksestään tai liittymisestään juttujen aiheisiin?

Vallan näkymätön läsnäolo

Lehtikuninkaaksi myös vastoin tahtoaan nostetun Aatos Erkon silmiinpistävin erehdys oli suhteiden normalisointi Kekkoseen, sillä Kekkosen valtakausi ei ollut normaali. Erkon määryksestä Helsingin Sanomat antoi tukensa Kekkosen uudelleenvalintaa kannattavalle poikkeuslaille 1974 ja hänen viimeiselle ehdokkudelleen 1978. Toinen virhe oli Ahti Karjalaisen ajaminen presidentiksi.

Aatos Erkkoa väitetään harmaaksi eminenssiksi, jota oli vaikea saada kiinni, joka ei pyrkinyt vaikuttamaan lehden toimituspolitiikkaan ja joka otti harvoin kantaa. Tässä ei kuitenkaan näy vallan poissaolo vaan sen läsnäolo. Omistaja-kustantajan ei tarvitse vaikuttaa aktiivisesti, kun pelkkä läsnäolo luo vallan ilmapiirin kaikkialle, ja syntyy voimakas arvausten varainen kirjoitusnormatiivi, jota pitää noudattaa.

Esimerkiksi Seppo Heikinheimo kertoo omaelämäkerrassaan Mätämunan muistelmat (1997), miten Aatos Erkon ovi saattoi olla päiväkausia kiinni ja punainen valo palaa ovensuussa. Tästä riippumatta tai sen vuoksi myös Kari Suomalainen oli saanut pitkään läpi kaikki pilapiirroksensa, jotka nykyisin sensuroitaisiin ”poliittisesti epäkorrekteina”.

Erkkojen vapaamielisyydestä johtuen lehden julkaisunormatiivi ei ollut kelvoton tai huono. Sen sijaan nykyisin konsernin päälehti kärsii toimittajakunnan harjoittamasta punavihreästä tendenssijournalismista.

Lehden alamäki alkoi Erkkojen vähittäisestä väistymisestä, ja sen ensimmäinen merkki oli Kari Suomalaisen savustaminen pois Reetta Meriläisen aloitettua päätoimittajana 1991. Nykyisin lehdessä kirjoittavat vihervasemmistolaiset pienet kynät, eivätkä Helsingin Sanomissa voi esiintyä todelliset asiantuntijat, joilla on jotain painavaa sanottavaa. Esimerkkinä lehden agendajournalismista olkoon nyt vaikka Saska Saarikosken harjoittama Donald Trumpin murjominen. Ei ole ymmärretty, mihin koko Trump-ilmiö perustuu, toisin sanoen amerikkalaisen keskiluokan strategiseen päätökseen pitää asemistaan kiinni.

Omasta mielestäni Aatos Erkkoa ei ollut vaikea tavoittaa. Lähdettyäni ulkoilemaan kotoani Isolta Roobertinkadulta havaitsin hänet aika ajoin kävelykadun puistonpenkillä ottamassa aurinkoa vehreinä kesäpäivinä, ilmeisesti matkalla Merikadun asuntoonsa. Häntä vastapäätä saattoi istua kansalainen, jonka omaisuus mahtui kahteen muovikassiin.

Aatos Erkko korosti toiminnassaan kansanomaisuutta: ei pidä ylenkatsoa yleisöjä eikä lukijoita. Ylenkatseellisuus on virhe, jonka nykymedia tekee sensuroidessaan lukijoiden mielipiteitä. Tietty vaatimattomuus on myös varakkaan toimintaehto, joka suurentaa ihmistä eikä pienennä.

Sen sijaan Erkon poismenoa seurasi hajaannus, joka johti mediaimperiumin purkamiseen ja lehden toimituspolitiikan ajautumiseen Voima-lehteä, vappulehtiä ja ylioppilaslehtiä muistuttavan jongleerauksen tilaan.

”Kielto on laadun tae

Julkaistujen elämäkertojen valossa voidaan pohtia myös julkaisutoimintaan liittyvää moraalia ja journalismin tarkoitushakuisuutta. Pitäisikö median olla yhteiskunnan kannalta rakentavaa, kriittistä, kapinallista vai mitä? Saisiko media olla mitään näistä, vai pitäisikö toimittajien keskittyä luettelemaan yksinkertaisia faktoja positivististen tieteenihanteiden mukaisesti?

Faktajournalismin vaatimus on joka tapauksessa jyrkässä ristiriidassa postmodernin ja hermeneuttisesta viestintäteoriasta ammentavan näkemyksen kanssa, jonka mukaan maailma koostuu arvotuksista, tulkinnoista ja mielipiteistä, eikä politiikassa ole ”yksinkertaisia tosiasioita” muille kuin yksinkertaisille ihmisille.

Huvittavaa on, että suuri osa valtavirran toimittajista kannattaa nykyisin postmodernia relativismia, mutta silti he ovat alkaneet vaatia positivistista ”faktajournalismia”, jopa niin, että sitä varten on nykyään olemassa Bonnier-palkitun Tuomas Murajan perustama baarikin, jonka logo on tosin varastettu Bugatti-automerkiltä.

Sanomien historia on vallankäytön historiaa. Konsernin päälehti ja sen tekijät osoittivat kuitenkin historian saatossa myös huomattavaa vastavaltaa. Nykyisin tuntuu siltä, että lehti tukee mitä tahansa hallitusvaltaa, kunhan se on poliittisen korrektiuden mukaista.

Todellinen journalismi ei voi olla vallanpitäjille myötämielistä, ja mediassa yleistynyt sensuuri ja vaientamisyritykset ovatkin vahvoja argumentteja vaihtoehtomediassa esitettyjen totuuksien puolesta. Aivan kuten emeritusprofessori Timo Vihavainen kirjoittaa verkkokolumnissaan: ”yleisesti ottaen kielto on aina jonkinlainen laadun tae. Kiellossa on kyseessä yritys hallita ajattelua ja samalla tunnustus siitä, etteivät kiellon perustana olevat järjen argumentit ole riittäviä.

Rasputin sai valtahovin sekaisin

Eero Erkko vietti osan ajastaan maanpaossa ja kiven sisässä. Myös nykyisin poliittinen uhkailu voi toimia totuusvakuutuksena, kun sopimattomien puhujia sensuroidaan, ja heitä vangitaan.

Niinpä vertailu on paikallaan. Olisiko vaihtoehtoisen uusmedian perustajista, kuten Ilja Janitskinista, Erkkojen kaltaiseksi harmaaksi eminenssiksi? Valtamedia on iloinnut Janitskinin vangitsemisesta ja viettänyt karnevaaleja häneen kohdistettujen syytteiden vuoksi, kuten käy ilmi vaikkapa tästä Yleisradion jutusta.

Tekijänoikeusrikokset, kunnianloukkaukset ja rahankeräysrikokset vaikuttavat kuitenkin verukkeilta, joilla yritetään kostaa se, että MV-lehti alkoi tuoda esiin poliittisia paljastuksia poliitikkojen, viranomaisvallan ja median välillä vallitsevan symbioosin ohi.

Aikana, jolloin jokainen lehti lainaa toinen toiseltaan ja laittaa jutun perään maininnan, mistä aihe on saatu tai kuka ”asiasta kertoi ensin”, syytteet tekijänoikeuksien rikkomisesta vaikuttavat tekaistuilta. Kunniaa koskevat loukkaantumiset puolestaan ovat subjektiivisia. Niillä uhriutuneet kiusaavat kriitikoitaan ymmärtämättä itse pitää huolta maineestaan.

Viranomaisvallan kanssa konfliktiin johtaneet rahakeräysrikokset puolestaan tuovat mieleen valtiomonopolien aikakaudelle liittyvät kieltolain rikkomukset. Nekin paljastavat, että kyse on ideologisten rikosten kaltaisista yhteiskuntanormatiivien kyseenalaistuksista, jotka muistuttavat 1800-luvulta tunnettuja pyrkimyksiä laittaa epäsovinnaiset ihmiset jalkapuuhun.

Nyt, kun yliopistolliset mediatutkijatkin ihmettelevät, millä tavoin täysosuma nimeltä MV-lehti (jonka akronyymia en tässä ryhdy avaamaan) on ollut ylipäänsä mahdollinen, on hyvä huomata, että  sananvapauden idea, oikeutus ja tehtävä on aina ollut sen ongelmallisuudessa. Ongelmattomien asioiden sanomiseen kun ei tarvita mitään vapautta. Sananvapauden olemus on vertikaalinen: suojata hallintoalamaisia viranomaisvallan ja tuomiovallan sanktioilta ja sensuurilta.

Paikallislehti Kokemäkeläiseen kirjoittanut nuori lausui aiheesta harvinaisen kypsään tapaan jutussaan ”Maailman onnellisin maa vainoaa toisinajattelijaa”:

Janitskin on tuonut mediassaan ilmi poliitikkojen rikoksia, kavalluksia ja muita hyväveli-verkoston salaisuuksia. Lehdessä on puitu myös välillä kärkkäästikin maahanmuuttoa ja ulkomaalaisten tekemää rikollisuutta sekä julkaistu esimerkiksi seksuaalirikollisten nimiä ja valokuvia, kuten esimerkiksi Kokemäen Kauvatsalla 17-vuotiaan porilaisen tytön elävältä polttaneen turvapaikanhakijana maahan tulleen henkilön tietoja.
Lisäksi poliisi on estänyt Janitskinin presidentinvaalikampanjoinnin lähes kokonaan, josta johtuen 20 000 kannattajakorttia ei ihan saatu täyteen.
Samaan aikaan Suomen lehdistö on pysynyt asiasta vaiti sekä mustamaalannut ajojahdin uhria.

Lapset ja nuoret näyttävät osoittavan huomattavasti todellisuudentajuisempaa suhtautumista asioihin kuin monikulttuuristen maahanmuuttotuulten turvottamat aikuiset. Ei siis ihme, että myös Yleisradion palkittu toimittaja Jessikka Aro väitti Twitterissä Kokemäkeläisen levittävän MV-lehden salaliittoteorioita tosiasioina. Tämä kaikki toimittajalta, jonka itsensä voisi väittää levittävän hurjia deluusioita ja väärän lipun operaatioita nähdessään ”Putinin trolleja” isänmaallisten suomalaisten kirjoituksissa.

Syy tiedotuskuplan puhkaiseen vaihtoehtomedian suosioon ja sen tekijöiden ahdistelemiseen näyttääkin olevan siinä, että valtamediaa haastava uusmedia ei toimi vain joidenkin Seiskan tapaisten sensaatiojulkaisujen tavoin keskittyen murjomaan pintajulkkiksia. Sen sijaan vaihtoehtoinen uusmedia on paljastanut poliitikkojen ja viranomaisten väärinkäytöksiä ja astunut vallankäyttäjien varpaille.

Toinen syy valtamedian sotaan vaihtoehtoista journalismia vastaan on kilpailu: tiettyjen vaihtoehtojulkaisujen lukijamäärät ovat nousseet eniten luettujen julkaisujen listoille ja paikoin Helsingin Sanomien tasolle syöden niiltä markkinoita ja valtaa. Tätä valtamedia ei saa käännetyksi kumoon itsekehulla, pidättämällä tosiasioista kertomisen oikeus omaan hallintaansa tai ripittämällä koululaisia siitä, osaavatko he varmasti erottaa ”vastuullisen median” valemediasta.

Ruotsalainen Fria Tider kertoi 27.2.2018 jutussaan ”Alternativmedia större än vanliga tidningar i sociala medier”, että mediavalvontatyökalu Idagora on mitannut vaihtoehtomedian vaikutusta netissä, ja tulos on pysäyttävä.

Idagoran uudet tilastotiedot osoittavat, että Fria Tiderin, Samhällsnyttin ja Nyheter Idagin uutiset levisivät sosiaalisessa mediassa paremmin viimeisten 12 kuukauden aikana kuin Göteborgs-Postenin ja Aftonbladetin johtavat uutiset. Edellisiä pidetään maahanmuuttokriittisinä vaihtoehtomedioina ja jälkimmäisiä merkittävimpinä mielipiteen muokkajina porvarien ja sosiaalidemokraattien leireissä.

Niinpä myöskään Ilja Janitskinin vertaaminen Erkkoihin ei ole kohtuutonta. Myös Urpo Lahtisen Hymy-lehti poikkesi nykyisestä pintajulkkiksiin keskittyvästä sensaatiojournalismista siinä, että sen sivuilla arvosteltiin purevasti vallanpitäjiä, jopa Kekkosta.

Mitä enemmän valtamedia haukkuu vaihtoehtoista uusmediaa, sitä selvemmäksi käy, kuinka huonosti sillä menee. Medioitumisen merkiksi on valtamedia nyt laittanut viranomaisvallan toimimaan juoksupoikanaan ja tekemään likaisen työn puolestaan, sillä sen itsensä valitseman tien päässä häämöttää tukiaisten anominen valtiolta, kaatuminen julkisen vallan syliin tai konkurssi.


Kirjallisuus

Heikinheimo, Seppo, Mätämunan muistelmat. Helsinki: Otava, 1997.

Karén, Lauri, Aatos Erkko – Yksityinen valtiomies. Helsinki: Otava, 2018.

Koivisto, Mauno, Historian tekijät – Kaksi kautta. 2. painos. Helsinki: Tammi, 2017.
---, Kaksi kautta – Muistikuvia ja merkintöjä 1982–1994. 2. painos. Helsinki: Tammi, 2017.

Mainio, Aleksi, Aatos Erkon kylmä sota Helsingin Sanomat Moskovan varjossa. Helsinki: Siltala, 2018.

Roiha, Maria, Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja. Helsinki: Tammi, 2018.

Sarasvuo, Jari, Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä. Helsinki: Otava, 2015.

Strömbäck, Jesper, Makt och medier Om samspelet mellan medborgarna, medierna och de politiska makthavarna. Lund: Studentlitteratur, 2000.

Jukka Hankamäki ti 15.05. 18:08

Jukka Hankamäki

FT, VTT, filosofi, tutkija Suomen Perustassa.

tuoreimmat

Sähköistävä klikinvastainen uutinen

su 07.01. 18:08

Kotouttaminen ei tunnu onnistuvan

ke 18.11. 16:56

Ministerit tuhoamassa Suomen sananvapauden

ti 03.11. 00:00

Soteen ja saveen

su 18.10. 22:08

Hallitus tuhlaa ja tekee senkin väärin

ma 21.09. 22:46

Mitä on tieteen medioituminen?

ti 01.09. 22:59

Selvitytän tutkimustoimintani viranomaiskohtelun oikeuskanslerilla

ma 24.08. 22:24

Budjetti ja koronapaketti: menetetty mahdollisuus kaataa koko EU

ma 10.08. 22:12

Valtamedia todisti kirjani väitteet oikeiksi reaktioillaan

ke 01.07. 22:51

Skandaali: Hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen kiristää Suomen Perustaa tiedepolitiikalla

pe 12.06. 23:58

blogit

Vieraskynä

Teemu Keskisarja: Miksi ajan Halla-ahoa presidentiksi?

ke 20.12.2023 22:32

Juha Ahvio

Onko historialla merkitystä?

su 18.02.2024 17:41

Professorin Ajatuksia

Yle teki diasarjan, mutta miksi niin moni seikka unohtui?

to 13.05.2021 20:23

Marko Hamilo

Ydinvoimaa, talouskasvua ja teollisia työpaikkoja

ti 28.03.2023 20:22

Jukka Hankamäki

Sähköistävä klikinvastainen uutinen

su 07.01.2024 18:08

Petteri Hiienkoski

Puhkeaako globalismin kupla Ukrainaan?

pe 15.03.2024 23:04

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Laura Huhtasaari

Jolla on korvat, se kuulkoon

ke 23.08.2023 20:50

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Valtuustoaloitteeni mamujen 43 äidinkielen opetuksen lopettamiseksi verovaroilla Espoossa

su 15.01.2023 14:49

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Kirja-arvio: Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan

ke 29.05.2019 09:00

Arto Luukkanen

Punavihreä hallitus komentaa! Maakuoppaan mars!

la 25.02.2023 13:58

Mika Niikko

Suvaitsevaisuuden kirjavat käsitteet

su 13.09.2020 23:07

Musta Orkidea

Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä

pe 08.02.2019 13:23

Mikko Paunio

USA:sta johdettu sensuuriteollinen kompleksi ulotettiin Suomeen vuonna 2015 - Tucker Carlson haastatteli USA:n ulkoministeriön entistä kyberjohtajaa Mike Benziä

la 24.02.2024 12:33

Heikki Porkka

Putinin puolueet eduskunnassa

ma 18.03.2024 12:06

Tapio Puolimatka

Lasten vai aikuisten oikeudet

ma 21.08.2023 19:21

Olli Pusa

YLEN häveliästä

pe 02.02.2024 14:01

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Rikkaat rikastuvat ja köyhät kituuttavat

ti 18.08.2020 10:15

Reijo Tossavainen

Auta avun tarpeessa

to 19.03.2020 07:33

Pauli Vahtera

Olisinko yrittäjä, enkä palkansaaja

su 25.10.2020 22:57

Timo Vihavainen

Häpeänsä kullakin

ke 19.07.2023 21:26

Matti Viren

Odotellaan vuotta 2023

la 14.08.2021 23:44