Noakin arki ja valitut juhlallisuudet

Yuval Noah Harari. 21 oppituntia maailman tilasta. Bazar 2018, 368 s.

Kirjoittaja on homoseksuelli juutalainen, joka on tullut kuuluisaksi kirjoillaan Sapiens ja Homo deus.

Legitiimi kysymys on, miksi tässä nostan hänestä esille nuo kaksi asiaa, mutta yksinkertainen ja riittävä vastaus on, että nuo lähtökohtansa hän tuo itse esille varsin voimallisesti.

Sitä paitsi ainakin se, että hän on juutalainen ja asuu Israelissa, jossa vallitsevalla uskonnolla on hyvin voimakas rooli, selittää paljon siitä, mitä hän kirjoittaa. Uskontoa vastaan kapinoiminen näyttää olevan hänelle hyvin tärkeää.

Suuriruhtinas Aleksandr Mihailovitš, jonka muistelmat käännettiin 1930-luvulla tuoreeltaan suomeksikin, kirjoitti, että amerikkalaisilla on huvittava taipumus ottaa esille joitakin yksittäisiä ajatuksia Euroopan monisatavuotisesta aatehistoriasta ja tarjoilla niitä sitten maanmiehilleen suurina sensaatioina.

Harari on tässä suhteessa hyvin amerikkalainen kirjoittaja eikä hänen poseerauksensa kaikkien asioiden oppimestarina ole vailla koomisia piirteitä. Mutta lukija näkee jo otsikosta, mitä hänelle luvataan ja arvattavasti nuo tarjotut latteudet avaavat monelle aivan huikeita näkymiä ja yllättävät tuoreudellaankin.

Usein Hararin esittämät näkökulmat ovat myös kiinnostavia, vaikka samaan aikaan kiistanalaisia. Onko tosiaan niin, että ne, jotka omistavat datan, omistavat tulevaisuuden? Onko mahdollista, että ihmiskunta pian jakaantuu entistä paljon rajummin niihin, joilla on resurssit ja niihin, jotka itse asiassa ovat tarpeettomia? Mitäs niillä tehdään?

Voivatko ihminen, tietokone ja biotekniikka yhdessä luoda suorastaan uusia lajeja? Voiko jokin osa ihmiskuntaa saavuttaa kuolemattomuuden? Minkä kustannuksella näin tapahtuu? Miten vanhat totuudet voivat toimia uusissa oloissa?

No, emmehän me tiedä.

Keskimäärin kirjoittaja joka tapauksessa työskentelee normaalin arkijärjen avulla ja selittää lukijalle kärsivällisesti, miksi vaikkapa usko ilmoitettuun uskontoon ei toimi, tai ainakin usein toimii huonosti ja miksi kukaan ihminen ei ole maailman napa.

Pitkäpiimäinen todistelu siitä, miten vähän ihmisiä kuolee terrori-iskuissa taitaa perustua vain siihen, ettei kirjoittaja ymmärrä, mitä ne ihmisille merkitsevät. Kyseessä ei ole vain pelko siitä, että sellainen osuisi omalle kohdalle.

Puhuessaan sekularismista kirjoittaja ylittää parodian rajat. Sekulaarit ihmiset määritellään rationaalisiksi, suvaitsevaisiksi ja joka suhteessa kelpo kansalaisiksi vastakohtina uskonnollisille hämärämiehille. Tosin Stalinin sekulaarisuus aiheuttaa hieman ongelmia, mutta selvitetään kertomalla, että hän oli oman uskontonsa profeetta…

Myönnän mielelläni sekulaarisuudelle kaiken arvon, mutta ei toki ihan mikä tahansa, joka on sekulaaria, ansaitse arvostusta eikä ainakaan tuon ominaisuutensa johdosta.

Totuus, myötätunto, tasa-arvo, vapaus, rohkeus ja vastuullisuus ovat kuulemma sekulaarin maailman tärkeimmät arvot. Tämä ainakin kuulostaa hyvältä, joten rohkaisen näiden arvojen kannattajia jatkamaan valitsemallaan tiellä.

Kirjoittaja kuitenkin tietää, että myös sekulaaria maailmankatsomusta saatetaan rienata. Joku voi kysyä, miksi hyväksyttään kahden miehen avioliitto, eikä kuitenkaan miehen ja vuohen avioliittoa.

Vastaus on, että jälkimmäisestä puuttuu älyllinen ja jopa hengellinen ulottuvuus: Siinä missä kaksi miestä pystyvät varmasti tyydyttämään tosiensa emotionaaliset, älylliset ja hengelliset tarpeet, vuohen kanssa solmittu suhde ei pysty tähän.

Tämä on epäilemättä totta, mutta kuka on määrännyt, että avioliitossa osapuolia pitäisi olla vain kaksi? Vuohi ei varmastikaan ole henkisesti korkeatasoinen kumppani (kuka sen muuten määrittelee?), mutta mikseivät kaksi miestä ja, sanokaamme, kymmenen vuohta, kolme koiraa ja yksi nainen voisi solmia ryhmäavioliiton?  Tällainen avioliitto voisi toimia myös suvun jatkamisen suhteen. Tämä on siis vain retorinen kysymys, ei kehotus toimintaan.

Varsin usein Harari näyttää hurmaantuvan omista latteuksistaan ja sonnustautuu joskus suuren filosofin kaapuun, mikä ei häntä erityisemmin pue. Mutta on kirjassa ajatuksia herättäviäkin kohtia.

Itse asiassa paras kohta on mielestäni se, jossa kirjoittaja siteeraa pitkästi Aldous Huxleytä, Uljaan uuden maailman sitä kohtaa, jossa Shakespeareen tutustunut villimies haastaa maailmanohjaaja Mustafa Mondin.

Uusi uljas maailma on täydellinen ja tyydyttää kaikki inhimilliset tarpeet myös elämysten tasolla. Silti villimies haastaa sen ja kieltäytyy onnellisuudesta, toisin kuin kaikki muut. Lopulta hän hirttäytyy.

Kirjoittaja ei banalisoi villimiehen ongelmaa, mutta ei mielestäni myöskään ymmärrä sitä kunnolla. Kyseessähän on eksistentiaalinen ongelma, joka uljaan uuden maailman ihmisiltä hävitetään aivopesun avulla. He eivät ole mistään kotoisin, eikä heillä ole edes äitiä, koska he kehittyvät lasipulloissa. Kosminen tyhjyys on heidän todellinen elinympäristönsä, mikä toki on yhä enemmän totta myös nykyihmisten kohdalla.

Puheet totuuden jälkeisestä ajasta ja valeuutisista kannattaa palauttaa oikeaan kokoonsa. Näin arvelee kirjoittaja ja kertoo, että sitkeimmät valeuutiset ovat sentään eläneet vuosituhansia. Ne me löydämme uskonnoista.

Onhan se toki niinkin. Transkendentin uskonnollisuuden sijasta kirjoittaja suosittelee immanenttista hengellisyyttä ja lähellä on se kaamea aavistus, että hän luulee keksineensä sen ihan itse.

Mutta eipä keksijällä niin väliä ole, mikäli asia toimii. Jospa siis koettaisi ymmärtää sen arvon, joka sisältyy käsitteeseen ei-mikään.

Mietiskely toki tapahtuu paljolta juuri tämän asian ympärillä ja harppaaminen ainakin hetkellisesti pois kaikesta siitä tyhjänpäiväisestä, jolla maailma täyttää aivomme, on välttämätöntä jokaiselle, jota viisauden saavuttaminen edes jossakin määrin kiinnostaa.

En väitä, että tämä olisi jonninjoutava kirja. Se nyt vain on tarpeettoman pompöösi ja aika lailla lapsellinen silloin, kun se lausuu korkeilta koturneilta latteuksia, joille vaaditaan suuren totuuden arvoa.

Ja ihan pieni kommentti kääntäjälle. Tanskan prinssi Hamletin linna sijaitsi Helsingörissä. Elsinore on tämän nimen englanninkielinen väännös, joka on suunnilleen yhtä typerä kuin vaikkapa Leghorn (Livorno) tai Ratisbon (Regensburg). Ei käytetä sellaisia suomessa, eihän.