Kieli palaa juurilleen

Kieli on yhteisöjen yhdysside ja muodostaja, rakkauden, kunnioituksen ja jopa palvonnan kohde. Siinä on usein koettu olevan jotain salaperäistä ja jopa pyhää: äidin kieli edustaa kansallisuuden pehmeämpää puolta, hoivaa ja huolenpitoa siinä, kun maskuliinisuus edustaa ekspansiivista voimaa ja turvaa.

On luonnollista, että myös alakulttuurit ja muut yhteisöt yhden valtakielen piirissä kehittävät oman puhetapansa ja jopa omia sanojaan. Ääntämistapa ja intonaatio on usein vaikea omaksua ja pitää vaikkapa Englannissa luokat tehokkaasti omissa karsinoissaan. Suomessa slangi joskus pelasi suomen kielelle vieraiden äänteiden viljelyllä.

Erottautuminen käy helposti kielipelin avulla. Murrosikäisten fanikulttuureissa syntyy kuin luonnostaan idoleiden ympärille puhetta, jota vihkiytymättömät eivät ymmärrä. Postmoderni tutkimus näyttäisi suorastaan elävän kyhäämiensä erikoiskäsitteiden varassa.

Eksklusiivisuus eli poissulkeminen on jokaisen itseään kunnioittavan klubin ominaisuus. Ja huomattakoon, että klubien muodostaminen on nimenomaan sellaisen tasa-arvoajatuksen kieltämistä, joka edellyttää jokaisella olevan subjektiivinen oikeus mennä minne tahansa.

Se lähtee siitä, ettei yksilön itsemääräämisoikeudesta seuraa oikeutta rajoittaa mielin määrin kaikkien muiden itsemääräämisoikeutta.

Erilaiset yhteisöt suosivat kukin erilaisia sanoja. Tavaksi on tullut, että ns. sivistyneissä piireissä on kartettu tiettyä sanastoa, joka on luokiteltu alatyyliseksi. Ajatuksena lienee ollut, että henkisellä tasolla elävä ihminen peittää näkyvistä ne ruumiintoiminnot, jotka muistuttavat hänen eläimellisyydestään.

Syöminen on jossakin määrin poikkeus, mutta myös siitä on kehitetty aterioimista, jolla on oma estetiikkansa ja joka merkittävästi poikkeaa karkeasta tankkaamisesta, joka taas tapahtuu vähimmän vastuksen tietä, mässyttämällä vaikkapa erilaisten ruoka-aineiden sekoitusta sisältävää tötteröä.

Samaan aikaan pidetään tietenkin hattu päässä ja tehdään kaikenlaisia hommia, potkupallokisojen katsomisesta vaikkapa tietokonepelin pelaamiseen.  Röyhtäilyn ja piereskelyn liittäminen sellaiseen syömiseen on tietenkin täysin luontevaa.

Mutta kielestä piti puhuttaman ja sellaisesta sanastosta, jota ei pidetä sopivana sivistyneessä kanssakäymisessä. Tietyissä yhteyksissä varmaankin kaikki mahdolliset sanat ovat paikallaan, kyse on nyt niin sanoakseni sopivuusalueesta.

New York Review of Books on ollut aktiivisesti seuraamani lehti jo muutaman vuosikymmenen. Sen tavaramerkkeihin kuuluu hyvä kielenkäyttö. Alansa huippuspesialistit (jopa he!) kirjoittavat siinä selkeästi ja usein mukaansatempaavasti. Niin sanotut julkiset intellektuellit taas tuskin edes voisivat saavuttaa asemaansa, mikäli kieli olisi kankeaa ja sotkuista.

Hätkähdin hieman huomatessani uusimmassa numerossa puolen sivun mainoksen, jossa näytti olevan tarjolla jääkaappimagneetteja, joiden antina olivat jotkut iskulauseet.

Lauseet, jotka oli kirjoitettu tikkukirjaimilla aika sotkuisesti, kenties kansanomaista tyyliä tavoitellen, olivat seuraavanlaisia: AMERICAN/BIGDICK/MILITARY; BILGEPUMP/MUMBLEFUCK/BANKERS; MONEYSUCK/BLABFUCK/SENATORS ja RACIST/MOTHER/FUCKER.

Mieleen tuli Pietari Suuren oma pieni salaseura eli Kaikkein juopunein ja hulluin synodi (Всешутейший, всепьянейший и сумасброднейший собор), jonka funktiona oli rienaaminen ja jossa puhuttiin kiroilemalla.

Tässä tapauksessa kyseessä sen sijaan osoittautuikin olevan taidenäyttelyn mainos. Kuvissa esitetyt, lasikuidusta ja muodista tehdyt teokset ovat esillä Castelli-galleriassa, Läntisellä 40. kadulla ja lienee siellä jotakin muutakin.

Rienaaminenhan se kai tässäkin on tarkoituksena ja kukaties siinä samalla halutaan esittää, millaista kieltä on sopivaa käyttää poliittisista vastustajista tai muuten epämiellyttävinä pidetyistä ihmisistä. Huomattakoon, että kieli kuitenkin oli täysin poliittisesti korrektia, joten tabujen rikkomisesta ei taiteilijaa ainakaan voi syyttää.

Myönnän, että tuo pilssipumppu vetosi huumorintajuuni ja itse voisin kehittää sitä vielä pidemmälle: miltä kuulostaisi septitankki/septipumppu? Rajaisin sen käytön joka tapauksessa neljän seinän sisälle tai ehkä myös veneen avotilaan.

Yllä kuvatun taiteen arvosta ja merkityksestä näyttää olevan vallalla erilaisia käsityksiä. Itse en arvosta sitä lainkaan. Sen nostaminen laatulehden sivulle on toki perusteltua sikäli, että ihmiset saavat siten tilaisuuden ymmärtää, mitä on tarjolla, kun suunnittelevat käyntiä galleriassa.

Onko koko tämä ilmiö kuitenkin samalla oire kielen köyhtymisestä? Englannin tavatonta sanarunsautta -siihenhän on kopioitu usean kielen sanastot- on usein ihasteltu. Mitä kirosanoihin tulee, en silti ole koskaan  tavannut sillä alalla mitään todella säväyttävää.

Täysin infantiilinen, kopulaatioon liittyvä sanasto on sen sijaan vallitsevana. Sarjakuvamaailmasta tuttu kapteeni Haddock kyllä käyttää hyvinkin meheviä termejä, mutta ne taitavat olla pelkää kirjallista keksintöä.

Kysymys kuuluukin, mikä on tällaisen, jonninjoutavan kieliroskan esille nostamisen funktio? Onko siinä kyse jonkinlaisesta uusrahvaanomaisuudesta (vrt. wrapien järsiminen ruokailemisen sijasta)? Onko tämä uusprimitiivisyyttä, joka juontuu siitä laajemmasta ilmiöstä, ettei henkisemmän maailman ylemmyyttä enää oleteta eikä siihen pyritä ainakaan Amerikan itärannikon kulttuuripiireissä?

No, nyt saattoi mennä jo vähän liian pitkälle. Mutta mehän elämme tunnetusti ruumiillisuuden aikaa… Siihen taitaa liittyä luontevasti myös alatyylin ylösnousemus. Sitä kuitenkin toivoisi, että silläkin alalla edes olisi sitten jotakin kunnollista esitettävää, jos sinne kerran mennään. Ja toivottavasti sinne ei jäädä.