Sankaruus tarjolla

Motto:

 Kasvaako maine tantereella vaan,

jot’ uljaan urhon veri kostuttaa

vai eikö aseetonkin toisinaan,

voi miehuutt’ osoittaa?

Jokainen totalitaarinen liike haluaa ennen muuta muokata lapset oman mallinsa mukaisiksi. Vanhempi sukupolvi on sen käsityksen mukaan kasvanut väärien arvojen ja asenteiden maailmassa ja siis jo menetetty, mutta uuden on mahdollista päästä kommunismiin tai mikä -ismi se nyt milloinkin on. Siksi juuri siihen on panostettava.

Kirjakaupassa huomasin parikin nidettä kirjaa nimeltä Iltasatuja rohkeille tytöille. Tekijöinä on kaksi nimestä päätellen italialaista feministiä ja kirjat esittelevät henkilöhahmoja Audrey Hepburnista Mata Hariin ja Simone Weiliin. Mainoksen mukaan joukossa on myös Kristiina Suuri, mutta itse asiassa on taidettu tarkoittaa Katariinaa.

Noiden, kuulemma hyvin menestyneiden opusten innoittamina on kaiketi syntynyt se samantyyppisten kirjojen ruuhka, joka nyt täyttää kauppojen hyllyt. Löytyy  niin suomalainen Sankaritarinoita tytöille, kuin Itsenäisiä naisia, 70 suomalaista esikuvaa sekä Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa.

Mainoslööppien mukaan nuo käsitellyt henkilöhahmot ovat rikkoneet lasikattoja ja astuneet ulos perinteisistä sukupuolirooleista. Elämäntarinat kuulemma kannustavat ja inspiroivat, hämmästyttävät ja jättävät jäljen.

Saattaahan se näin olla. Mutta minkä ikäiset lapset mahtavat kiinnostua henkilöistä, jotka ovat vaikkapa YK-virkamiehiä, feministisiä kirjailijoita tai astiakaapin keksijöitä?

Hallitsijat, vakoojat, merirosvot, lentäjät ja vastaavat hahmot sen sijaan varmaankin saattavat olla kiinnostavia, vaikka kaikki tuskin ovat mahdollisia esikuvia.

Mutta pitääkö sankarin olla nimenomaan esikuva, sellainen, jonka kaltaiseksi haluttaisiin itsekin tulla?

Lienee selvää, että lapset murrosiän jälkeen alkavat hahmottaa maailmaa yhä realistisemmin ja samalla urasuunnitelmista jäävät pois ainakin hallitsijan, merirosvon ja ehkä vakoojankin ammatit.

YK- tai -EU-virkamieheksi on tie sen sijaan vapaana kyvykkäille ja hieman muillekin. Jos hyvää tuuria ja sponssia riittää, voi luultavasti kenestä tahansa myös tulla jokin räpin tai muun puolimusikaalisen ilmaisumuodon ns. tähti, joissakin rajoissa.

Saattaa se hyvinkin olla, että tällaisia kirjoja tarvitaan pönkittämään tyttöjen itseluottamusta, joka ei taida aina olla niin korkealla, kuin olisi toivottavaa.

Mutta eiköhän se nyt liene yleisesti tiedossa, että naiset voivat nykyään ryhtyä uraa luomaan kaikilla aloilla, mikäli halua siihen riittää. Miehet ovat luoneet maailman, joka yhä vähemmän vaatii miehisiä erikoisominaisuuksia millään alalla.

Tie on naisille vapaa ja nyt se on jo niin sanotusti päällystetty viertotie. Voitaisiin sanoa, Napoleonin ajan tunnusta toistaen: La carriére ouverte aux talents! Tie on auki sille, jolla on kykyjä! Mutta kun kaikilla ei ole haluja kaikille aloille. Pitäisikö olla ja jos, niin miksi?

Mutta onko sankari se, joka ryhtyy johonkin sukupuolensa kannalta harvinaiseen ammattiin? Onko sankari ylipäätään kukaan ammattinsa perusteella?

Toki vielä 1800-luvulla sanat sankari ja sotilas koettiin enemmän tai vähemmän synonyymeinä. Mitenkäs Seitsemässä veljeksessä laulettiinkaan: Ei mua peljätä piispa, ei pappi, kohta on ylläni sankarin takki! Kyllähän kruunu sankariensa puolia piti.

Niin, että maan eestä vaikka kaatumaan naiset ovat olleet jo kauan tervetulleita. Mutta toki historiassa tuonen vaatima vero sotasankareista on sukupuolijakautumaltaan kovin epätasainen, etten sanoisi epätasa-arvoinen.

 Olihan meillä tai oikeastaan naapurilla vaikkapa nyt tuo Annika Svan, naispuolinen rakuuna. Mutta hän taisi olla äärimmäinen harvinaisuus, samoin kuin Nadežda Durovakin. Tasa-arvosta sotahistoria on kovin kaukana, mutta toivokaamme toki tulevaisuuden tasoittavan tilit!

Mutta ehkä voisimme sopia siitä, etteivät virkamiehet yleensä ole olleet sankareita, lukuun ottamatta nyt jotakin maaherra Wibeliusta, Eila Kännöä ja mahdollisesti joitakin muita.

En myöskään oikein usko, että joku Koko Hubara voisi olla nuoria innoittava sankarihahmo, vaikka onkin tehnyt ruskeudestaan menestyvän brändin. Alma, joka kuulemma keväällä tekee levynkin, lienee jo tässä suhteessa vakavammin otettava tyyppi, vaikka en itse imponoidukaan hänen saavutuksistaan.

Mutta ehkäpä kuitenkin on yksi asia olla sankari ja toinen asia olla idoli. Vai onko? Idoli (kr. eidolon= epäjumala) on palvonnan kohteeksi syystä tai toisesta nostettu ihminen. Sellainen on näissä kirjoissa esimerkiksi Madonna, joka lienee merkittävä rock-tähti aikana, jolloin rock-konserteissa musiikki on jäänyt taka-alalle.

Joka tapauksessa Madonna taitaa symbolisoida aivan erityisesti aikamme egoismia ja hedonismia ja on huomiota herättävästi rienannut uskontoa, jonka kai katsottiin olleen merkittävä este ihmisten vapaalle kukoistukselle edellä mainitussa suhteessa. Eiköhän hänkin siis liene jonkinlainen sankari, kysymys vain kuuluu kenen? Kaikki eivät varmastikaan häntä ihaile, mutta ehkäpä he edustavat väärää ja vahingollista ideologiaa?

Gary Grandin kerrotaan olleen kaikkien janoisten sankari ja Gary Grant lienee saanut paljon naispuolisia faneja. Yleensäkin todella merkittävät sankarit ovat perinteisesti aina olleet sankareita yli sukupuolirajojen ja usein muidenkin rajojen. Ovatko sellaiset kenties nyt vanhanaikaisia?

Koko tästä sankarigalleriasta tulee se maku, että siinä todella pyritään sukupuolittamaan ihmiset jo lapsesta pitäen, tarkoittaen tällä muotisanalla sitä, että sankaruuden kaltainen tärkeä instituutio pyritään jakamaan sukupuolittain. Ikään kuin muka riippuisi sukupuolesta, ketä joku ihminen voi pitää sankarina/sankarinaan.

Tässä näyttäisi ilmenevän jonkinlainen pyrkimys jakaa ihmiskuntaa kahtia.

Nykyisen feministisen ideologian kannalta tällainen saattaa olla luonnolliseksi koettu tai ainakin tavoiteltava tila, mutta syvemmälle katsoenhan kyse on silkasta barbariasta.

Ihmisyys on koko ihmiskunnalle yhteinen asia ja sen kiistäminen ja hajottaminen, olkoonpa sitten rodun, kansallisuuden, sosiaaliluokan tai sukupuolen perusteella on kaikissa tapauksissa yhtä barbaarista. Sen mukaisesti myös sankaruuden jakaminen sukupuolen perusteella on yhtä surkea kuin teennäinen yritys.

Tuosta teennäisyydestä tulee mieleen se valtava sankarigalleria, joka aikoinaan rakennettiin uuden yhteiskunnan ja uuden ihmisen rakennustyön sankareille, jotka ennen pitkää sitten saivat rinnalleen sotasankarit.

On epäilyksen ulkopuolella, etteikö joukossa olisi ollut paljon aidosti urhoollisia ja itsensä toisten hyväksi uhranneita ihmisiä, etenkin sotasankarien joukossa.

Kansalle tarjoiltu sankarin rooli oli erittäin vaativa ja ankara. Arkkityyppinen sankari oli Nikolai Ostrovskin Kuinka teräs karaistui-kirjassaan esittämä, itse asiassa omaelämäkerrallinen Pavel Kortšagin, joka taisteli sekä luokkavihollista vastaan, että pikkuporvarillisuutta vastaan niin ympäristössään kuin omassa itsessään. Hän oli kova kuin timantti ja uhrasi elämässä kaikkensa aatteelleen.

Tällaisten ihanteellisten ja varmaan aina joskus todellistenkintyön ja taistelun sankarien ohella kuitenkin sankarin sädekehä kiinnitettiin aina myös korkeisiin asemiin kiivenneiden toimihenkilöiden pään päälle.

Niinpä komeita patsaita, nimikkokaupunkeja ja -katuja, tehtaita ja kolhooseja nimettiin hallinnollisten toimihenkilöiden kunniaksi, vaikka heidän tosiasialliset saavutuksensa olisivat jääneet kovin vaatimattomiksi. Joissakin tapauksissa sankaruus nyt vain seurasi jo viran puolesta.

Kun Neuvostoliitto sitten romahti, romahti myös näiden sankarien maine. Joillakin näin kävi ansaitusti, joidenkin kohdalla arvonalennus lienee ollut kohtuutontakin.

Kustakin sankaristahan tehtiin aina myyttinsä, joka ei välttämättä ollut kovinkaan uskollinen tosiasioille. Tässä suhteessa tyttöjen satukirjat kaikesta päätellen ovat samalla viivalla. Tarinat sankareista on näet nimenomaan kirjoitettu satujen muotoon…

En tiedä missä määrin todellisuus on kirjoittajia kiinnostanut, mutta eihän totuus sadun kanssa ainakaan yhteneväinen voi olla. Ja hagiografialla on omat tavoitteensa, jotka usein ovat historian kanssa ristiriidassakin.

Tutustumatta perin juurin näiden kirjojen antiin, näyttää ainakin siltä, että sankaruuden alleviivaamiseksi ja korostamiseksi on ollut kiusausta maalata yksiselitteisen ikävä  muotokuva niistä miehistä, joiden kerrotaan koettaneen estää sankareiden urotyötä: sankari on saanut rystyset valkeina puristaa tuolinsa karmeja, kun luentosalillinen miehiä on vaatinut häntä poistumaan…

Eiköhän naisten vapautumisen tiellä merkittävimpiä uranuurtajia ole löytynyt nimenomaan miesten joukosta, John Stuart Mill yhtenä hyvänä esimerkkinä.

Ja mitä tulee siihen sankaruuteen ja moraaliseen rohkeuteen, ei sellaista ainakaan voi osoittaa juoksemalla lauman mukana, vaikka se ajaisi edistykselliseksikin koettua asiaa.

Joku Eila Kännö, joka noudatti vakaumuksensa mukaista politiikkaa, vaikka sai koko moraalisäteilyllään briljeeraavan joutoväen vihat niskoilleen, oli epäilemättä sankarillinen hahmo. Samaa ei voi sanoa kaikista lapsille tarjotuista henkilöistä.

Mutta Kännöä ei taida löytyä yhdestäkään kirjasta.