Itävallan sodat ja naimakaupat

Viipurissa kerran latinan tunnilla opettaja pyysi kääntämään lauseen Bella gerunt alii, tu felix Austria nubes! (Muut käyvät sotia, sinä onnellinen Itävalta solmit avioliittoja!)

Siihen kehotettuna nousi silloin muuan laiskanpulskea teinipoika vetelästi istuimeltaan ja käänsi: Muut hyö käyt sottii, mutt’ sie Itävalta senko nait vaa!

Todettakoon, että tiedän tämän kuuluisan lauseen alkuperäisessä muodossaan olevan imperatiivissa, mutta kasku kaskuna. Joka tapauksessahan syntyi sellainen vaikutelma, että Itävalta selvisi tässä maailmassa moneen muuhun verrattuna vähällä, ainakin alueita lisätessään.

Itävallan sijainti, etten sanoisi geopoliittinen sijainti joka tapauksessa johti siihen, että aseillekin tuli käyttöä paljon.

Ottomaanien valtakunnan naapurina itävaltalaiset saivat alituiseen varustautua pakanallisten ristin vihollisten juonia vastaan. Wieniäkin piiritettiin vuonna 1529, jolloin Luther runoili tuon virtensä, jota meilläkin pian taas lauletaan.

Uudemman kerran tuli samalta suunnalta valtava joukko Allahin asialle vuonna 1683, jolloin puolalaisen Jan Sobieskin johdolla koottu monikansallinen kristitty armeija löi vihollisen.

Sen jälkeen alkoi turkkilaisen asteettainen perääntyminen, jossa vauhtia oli antamassa muun muassa Eugen Savoijilainen, tämä sama prinssi Eugen (tosiaan, prinssi!), jonka mukaan kastettiin Hitlerin aikana se mainio raskas risteilijä, joka kävi täällä meilläkin näyttäytymässä jatkosodan loppuvaiheissa.

Kun Itävallan hallitsijan valta tietyissä vaiheissa ulottui Saksalais-roomalaisen valtakunnan keisarina lähes joka puolelle Eurooppaa, oli sen sotilaallinen läsnäolo myös ajoittain välttämätön niin laajalla alueella, että kontakteja syntyi myös suomalaisiin, esimerkiksi 30-vuotisessa sodassa.

Tätä asiaa nyt ei sentään oteta esille Wienin valtavassa sotahistoriallisessa museossa (Heeresgeschichtliches Museum), joka sijaitsee mammuttimaisessa Arsenaalin rakennuskompleksissa.

Mutta ylen kiinnostava tämä museo on. Kuten kaikissa muissakin vastaavissa museoissa, oleellinen asia on ideologia: mikä tarina kerrotaan, mitä halutaan muistaa ja nostaa esille?

Tässä tapauksessa jo seinään pysyvästi pultattu tunnuslause antaa vihiä siitä, mitä tuleman pitää: Kriege gehören ins Museum – sodat kuuluvat museoon…

Mikäpä siinä, tunnus on hyvinkin kannatettava ja mieleen tällaisesta ideologiasta tulee Tukholman Armeijamuseo, jossa on yritetty kaivaa esille naisia sotahistoriasta ja yleensäkin esittää sota mahdollisimman epämiellyttävänä, mitä se tietysti on ollutkin. Venäjän hienoissa alan museoissa ei tätä tendenssiä muuten pahemmin voi löytää, tulkoon mainituksi.

Mutta ei se häiritse täälläkään. Menneisyyttä ei ole yritetty täällä väärentää poistamalla sieltä menneen ajan sankarinpalvontaa, joka muutenkin on Wienissä hyvin korostetusti esillä. Se nyt vain kuului omaan aikaansa ja sillä hyvä.

Myönteisenä esimerkkinä tässä suhteessa mainitsen myös A. Hitlerin läsnäolon museossa melko näkyvästi, esimerkiksi kullattuna patsaan päänä. En muista, että Saksan museoissa olisi oltu yhtä uskollisia historialle. Tosin Gendarmenmarktin näyttelyssä palautetaan mieleen ainakin muutama Saksan kansalle aika nolo juttu.

Lievästi sanottuna irvokkaita olivat täälläkin eräät menneen ajan tunnukset: Führer, wir gehören dir! Eipä ihme, että maalarinsällille nousi päähän…

En muuten usko, että viiksiniekan autenttiset, vanhat kuvat jollakin tavoin pahentaisivat kävijää. Niiden puuttuminen sen sijaan kai voisi aiheuttaa kaiken maailman väärinkäsityksiä.

Itse en huomannut, että itävaltalaisten alppijääkärien pitkäaikaisesta Suomen-vierailusta olisi kerrottu, mutta en kyllä asiaa yrittänytkään selvittää.

Joka tapauksessa esille nostettiin sotahistoriaa monelta puolelta. Harvempi taitaa edes muistaa, että Itävallalla oli varsin merkittävä laivasto Adrian merellä. Amiraali Horthyhän oli sitä aikoinaan komentamassa.

 Mutta oli se laivasto Unkarillakin ja säilyi Tonavalla vielä kaksoimonarkian purkautumisen jälkeenkin. Mutta Adrian merellä oli jopa dreadnought-luokkaa muistuttavia taistelulaivoja, yksi nyt ainakin.

Italialaiset ovat omasta puolestaan kehuneet taisteluaan Itävallan merivoimia vastaan, erityisesti moottoritorpedovenemies Gabriele d’ Annunzio. Mutta kun saadaan aikaan sota, jossa ihmisiä ja kalustoa kunnolla hävitetään, saadaan aina ainekset myös sankarilliselle historialle, kaikkialla.

Samoja tapahtumia koskevien esitysten vertailu on aina kiinnostavaa ja sen pääpiirteet on helppo löytää wikipedian avulla. Sen luulisi innostavan ihmisiä rajat ylittävään tutkimusyhteistyöhän eri puolilla Eurooppaa.

Tässä museossa on myös hyvin kiinnostavaa esineellistä historiaa. Tiesin vanhastaan, että Itävallan jääkäreillä oli parisataa vuotta sitten käytössä ilmakivääreitä.

 Nyt näin sen laitteen, jolla näitä aseita ladattiin: kampia pyörittämällä saatiin säiliöön 150 ilmakehän paine. Samalla säiliöllä voitiin ampua kymmeniä kuulia…

Sitä paitsi käytettiin ensimmäisen maailmansodan aikana myös paineilmalla toimivia miinanheittimiä. 200-millisiä ammuksia lennätettiin vihollisen niskaan vehkeellä, joka ei kovasti paukahtanut eikä antanut savua. Kuulostaa varsin kekseliäältä.

Sen sijaan I maailmansodan aikaan sijoittuva varsijousi, jolla oli tarkoitus ampua käsikranaatteja, näyttää jääneen prototyypin asteelle.

Olihan siellä tavaraa myös siitä sodan raadollisuudesta. Filminpätkät miehistä, joiden kasvot ammus oli kokonaan tuhonnut, taitavat jäädä mieleen pitemmäksi aikaa. Kyse ei ollut mistään lavasteista.

Näyttelyesineissä silmään pistävät turkkilaisten käyttämät jouset ja nuolet. Yksi, kreivi Starhembergiin osunut, nuolenkärki oli sijoitettu koristeelliseen vitriiniin. Myös turkkilaiset käsirummut ja arvomerkkeinä käytetyt hevosenhännät ovat melkoisia harvinaisuuksia eurooppalaisissa museoissa.

Mutta Itävaltahan sijaitsee monella rajalla ja yhdistää tai siis erottaa monia kansallisuuksia. Yksi on kroatia, jonka kansalliseen tarustoon kuuluu oleminen kristikunnan etuvartiona -antemurale christianitatis- siis tavallaan tutunomainen rooli meilläkin.

Mainion sotahistoriallisen annoksen jälkeen tuntuikin sopivalta mennä Sissi-museoon. Nimestään huolimatta kyseessä ei ollut militäärinen laitos, vaan se keskittyi fitnessiä harrastaneen kauniin keisarinnan elämään, jonka muuan anarkismin aatteita omaksunut elukka sitten aikanaan väkivaltaisesti lopetti.

Muistan, että erään prikaatin elokuvateatteri oli joskus muinoin antanut nimen pettää itseään ja tilannut esitettäväksi keisarinnasta kertovan, Sissi-nimisen siirappisen elokuvan, jossa esiintyivät Romy Schneider ja Karlheinz Böhm… Eihän se itse asiassa huono filmi ollut lainkaan.

Mutta se on jo toinen juttu.