Kuka on syyllinen?

Otsikon kysymyshän on tunnetusti yksi niitä Venäjän historian klassisia peruskysymyksiä, mutta on sitä tarvittu muuallakin. Ensimmäinen maailmansota oli sen luokan skandaali, ettei monikaan kehdannut tunnustaa sen syttymistä jotenkin auttaneensa, saati koko asiaa aiheuttaneensa.

Saksan syrjäytetty keisari Wilhelm II laati maanpaossa ollessaan vertailevan taulukon siitä, mitä eri vallat missäkin vaiheessa tekivät ennen sodan syttymistä. Saksahan siinä parhaiten pärjäsi.

Miksi Saksa olisikaan ryhtynyt sotaan sitä vastassa ollutta ylivoimaista liittoutumaa vastaan vuonna 1914? Sehän oli kukoistavassa kasvussa ja saattoi odottaa nousevansa kilpailijoidensa ohi, jos sai olla rauhassa.

Eihän sillä myöskään ollut anneksiopyrkimyksiä, kun kaikki oli jo saatu. Ranskan laita oli toisin ja myös Venäjällä oli alueelliset tavoitteensa.

Itse asiassa Saksa oli, esimerkiksi Englantia lepytellessään, pidättynyt kehittämästä laivastoaan niin paljon kuin olisi pystynyt, esimerkiksi sukellusveneiden osalta. Myös maavoimien kehittämisessä oli jarruteltu.

Sivumennen sanoen, Wilhelm mainitsee huolehtineensa siitä, että joukoille annettiin kenttäkeittiöt, jollaisia hän oli joskus nähnyt venäläisten joukkojen manöövereillä. Lämmin ruoka piti miehet terveinä ja reippaina.

Itävallan arkkiherttuan, henkilökohtaisen ystävänsä, murhasta Wilhelm sai tietää kesken Kielin-viikon purjehduskilpailujen. Hän ei matkustanut hautajaisiin Wieniin, koska sellaisen arveltiin voivan lisätä jännitystä. Itävallan Serbialle esittämästä uhkavaatimuksesta hän sai sitten lukea Norjan lehdistä, kun oli siellä lomailemassa.

Nikolai II sen sijaan oli jo keväällä 1914 sanonut hovimarsalkalleen, ettei tätä vuonna matkustaisi minnekään lomalle, koska sota oli tulossa.

Tämä heikko ja epäluotettava itsevaltias oli kaksi kertaa henkilökohtaisesti, syleilyin ja kädenpuristuksin vahvistanut Wilhelmille rauhanrakkautensa, sekä Koivistolla että Paltiskissa. Se oli muka kiitos Saksan rauhanpolitiikasta Japanin-sodan aikana, joka taas oli Englannin syytä.

Niin, jos Saksa olisi halunnut hyökätä naapureidensa kimppuun, niin miksei sitten Venäjän kimppuun Japanin-sodan aikana tai yhdessä Ranskan ja Venäjän kanssa Englannin kimppuun buurisodan aikana? Se olisi ollut hyvinkin mahdollista.

Olivatko saksalaiset siis hulluja valitessaan sodalle kaikkein huonoimman mahdollisen ajankohdan?

Nämä tietenkin ovat aihetodisteita, mutta Wilhelmillä on paljon muutakin. Tarinan konnia ovat Wilhelmin mielestä huono häviäjä, Englanti, joka valitsi sodan, kun ei pärjännyt Saksalle reilussa kilpailussa, tietenkin aiheettomasti kostonhimoinen Ranska ja hyvin suuressa määrin myös johdateltava Venäjä, jota Ranska rahoitti.

Mitä henkilöihin tulee, Venäjän Ranskan-suurlähettiläs Izvolski kuuluu suorastaan kerskuneensa olevansa tämän sodan isä silloin, kun sellaista vielä kehtasi sanoa. Ulkoministeri Sazonov, joka otti tavoitteeksi Turkin salmet oli toinen samanlainen. Valtionvarainministeri Kokovtsov sen sijaan ymmärsi suositella lähentymistä Saksaan.

Wilhelm esittää useita todistuksia sotavalmisteluista sekä Venäjällä, että Belgiassa, jonka puolueettomalle maaperälle englantilaiset olivat sijoittaneet materiaaliaan jo rauhan aikana. Belgian puolueettomuuden loukkaushan oli se muodollinen syy, joka aikoinaan sai Englannin liittymään sotaan.

Epäilemättä Wilhelm vetää kotiinpäin minkä taitaa, mutta sehän on kai hänen velvollisuutensakin. Jonkin verran häiritsevää on, että erästä seikkaa ei lainkaan mainita ja se on Schlieffenin suunnitelma.

Kyseessähän oli kahden rintaman sotaa varten luotu suunnitelma, jonka ideana oli lyödä ensin Ranska ja viedä vapautuvat joukot sen jälkeen Venäjää vastaan, jonka mobilisaation arveltiin -väärin- kestävän tätä varten riittävän kauan.

Ensimmäisen maailmansodan syttymisen ikään kuin byrokraattista päättömyyttä on usein kuvattu. Sotaa ei kukaan oikein halunnut ja aivan varmasti ei kukaan halunnut sellaista sotaa, joka sitten todella saatiin. Kuitenkin niin sanottujen päätöksentekijöiden olo helpottui, kun päästiin asiaan ja annettiin valmiiden suunnitelmien johtaa toimintaa.

Venäjällä tsaari käski lopettaa mobilisaation saatuaan Wilhelmiltä varoittavan sähkeen, mutta käskyä ei noudatettu, ulkoministeri Sazonovin määräyksestä.

En ole verrannut näiden muistelmien antamaa kuvaa mihinkään ajanmukaiseen esitykseen, mutta muistini mukaan niissä ei ole ainakaan oleellisia virheitä. Puutteena on, ettei siinä lainkaan tule esille se saksalaisittain sanoen Zugzwang, jonka Schlieffenin suunnitelma aiheutti: kun juna lähti, oli radalla olevien vaunujen kohtalo selvä…

Sodan lopun osalta Wilhelm tukeutuu vanhaan tarinaan: Dolchstoss -tikarinpisto.

Saksan lyömätön armeija petettiin ja esitetyt rauhanehdot olivat myös petosta. Badenin prinssi Max, joka toimi kanslerina, sai kurjan roolin, mutta hänkin oli ilmeisesti sosialidemokraatti Scheidemannin marionetti.

Wilhelm toteaa, että Saksa oli myös tarjonnut rauhaa sodan vielä kestäessä ja sen ollessa täydessä sotakunnossa. Hän oli myös käynyt paavin luona ja keskustellut siitä, että Kristuksen sijainen olisi tuominnut koko sodan, mikä olisi voinut johtaa sen lopettamiseen.

Paavi osoitti ajatukselle ymmärtämystä, mutta katsoi, että katu eli roskajoukko (piazza) provosoituisi tästä ja koko Vatikaani voisi olla vaarassa.

Myös paavin nuntius uskoi tähän ideaan ja sen epäonnistuttua pudisteli murheellisena päätään ja toisteli ”piazza, piazza!”

Lopputulokseksi joka tapauksessa jäi, että Saksa pakotettiin tunnustamaan olevansa ainoa syyllinen sotaan ja sitä myös rangaistiin sen mukaisesti. Saksan edustajia nöyryytettiin, sitä rangaistiin suuria uhreja vaatineella nälkäsaarrolla ja miehityksellä, alueiden menettämisestä puhumatta. Ahdistetun maan harvoihin ystäviin kuului Suomi, mitä Wilhelm ei mainitse.

Wilhelm ei puhu revanssista, jonka muuan demagogi sitten toteutti, vaan uskoo Saksan kansan vielä nousevan entiseen kukoistukseensa. Totuuden tiesivät kaikki, myös voittajavaltojen päämiehet ja ennen pitkää se oli tuleva kaikkien tietoon.

Aito saksalainen siveysoppi tulisi nostamaan Saksan ja Versailles’n päätökset purkautuisivat, kun ulkomaiden ymmärtävät ainekset tulisivat järkiinsä.

Muuten, kääntäjä on käyttänyt paljon perfektimuotoa, mikä tekee epäsuomalaisen vaikutelman. Onkohan muuten itse asiassa niin, että se, mitä suomessa sanotaan imperfektiksi, onkin itse asiassa perfekti ja perfekti taas imperfekti, noin asiallisesti. Kysyn vaan.