Fingerporilainen aikakausi

Vitseistään aikakausi tunnetaan. Hitlerin aikana veisteltiin Saksassa virallisesta pateettisuudesta vitsejä, vilkaisten toki ensin, ettei ympärillä ollut vääriä kuulijoita (Der Deutsche Blick).

 Suomalaiset rintamamiehet kevensivät oloaan rienaamalla propagandateemoja ja Neuvostoliitossa vitsailu ei koskaan loppunut, vaikka se pahimmillaan saattoi käydä hengen päälle.

Neuvostovitseistä on koottu lähes kuudentuhannen teeman korpus, jonka pohjalta voi kartoittaa ne aiheet, jotka olivat niin herkkiä, että totuuden sanominen niistä oli kielletty. Siinähän se oli aina vitsin paikka ja sellaisia kyllä riitti.

Noista saksalaisista vitseistä en tiedä, mutta jostakin muistan kuulleeni, että vastaava kirja olisi ohut. Silti uskon, että se olisi täyttä tavaraa sekin.

Joka tapauksessa vitsi alkaa elää silloin, kun yhteiskunnan julkisessa tilassa on jotakin, jota ei saisi sanoa, mutta jota kyllä itse kukin ajattelee ja jopa koko ajan ympärillään näkee.

Kiellettyihin tai ainakin vain osittain sallittuihin teemoihin ovat aina kuuluneet jossakin määrin seksiasiat, Suomessa viinakin ja vaikkapa nyt sellaiset asiat kuin ylenpalttinen itsekehu, toisten haukkuminen, kuolema, ja uskonto dogmeineen.

Ruumiintoiminnat ovat vain osittain salonkikelpoisia ja niinpä ulostus- ja pieruhuumorilla on vankka asemansa etenkin lasten ja nuorten keskuudessa. Syömisestä vitsaillaan vähemmän, ainakin nykyään.

Asioihin kohdistuvat tabut, kiellot tai estot saattavat johtua erilaisista syistä. Yleensä ne kaikki tai ainakin useimmat ovat kai luonteeltaan sosiaalisia. Mikäli ihminen haluaa toimia sivistyneessä tai siis vertaisessaan seurassa, hänen on syytä olla loukkaamatta sen normeja. Ne kannattaa ainakin tuntea, muuten käy huonosti.

Osittain noilla normeilla on myös laajemmin ideologinen ja joissakin yhteiskunnissa jopa valtiollinen luonne. Niiden suora loukkaaminen merkitsee haastetta koko yhteiskunnalle ja normaalisti sellaiseen ryhtyvät vain marginaaliainekset, kylähullut ja vastaavat.

 Venäjällä tunnettiin joskus pyhä Kristuksen tähden houkka (jurodivyj),joka yksinkertaisesti sanoi totuuden. Siitä olisi normaali ihminen voitu mestata.

Vitsi sanan varsinaisessa merkityksessä sen sijaan on niin sanoakseni savolaistyyppinen olio. Se pelaa epäsuorilla tarkoituksilla ja tahallisilla väärinymmärryksillä. Näin se vapauttaa alitajunnasta torjuttuja impulsseja. Jotenkin niinhän se Freud myös asiaa selitti. Vitsillä on hieman sama tehtävä kuin unellakin: se on alitajunnan vapaahetki, joskin lyhytkestoinen.

Neuvostoliiton falski virallinen kulttuuri antoi loputtomasti aineksia vitseille ja samahan koski vaikkapa suomalaisen sotapropagandan kiiltokuvaa todellisuudesta.

Näissä tapauksissa virallinen kuva todellisuudesta ja sen oikean todellisuuden karu ja koristelematon kuva tarvitsi vain asettaa rinnakkain saadakseen aikaan koomisen efektin ja siis sen seurauksena myös vapauttavan naurun. Jokin oikeaoppinen huomautus tarvittaessa vielä viimeisteli komiikan.

Jokainen ymmärsi nuo vitsit selittämättä, mutta kaikki eivät toki sellaisia kertoneet. Eihän se välttämättä ollut viisastakaan, jos niikseen tulee. Vanhempi väki muistaa vielä 1970-luvulla vaikuttaneen ns. SKP:n kirveslinjalaisen Arvo Kemppaisen, jonka Brežnevistä kertoma vitsi aiheutti pahan poliittisen konfliktin.

Tietenkin se tahallaan ja mukamas loukkaantuneena otettiin sellaisen aiheeksi, kuten nykyään otetaan kaiken maailman kulttuuriset omimiset ja mielensäpahoittamiset. Yhtä kaikki, vaarahan se sellaisessa piilee aikana, jolloin sekä järjen että älyn käyttö on valankumouksellinen teko.

Vanha roomalainen sananparsi kehotti kertomaan totuuden nauraen: ridens dicere verum. Niistä ajoista kuitenkin olemme jo edenneet kovin kauas…

Totalitaarisessa kulttuurissa on hyvin tärkeää, että nauretaan vain oikeille asioille. Itse asiassa sellainen algoritmi lienee jo kehitteillä, joka tunnistaa kasvoista ihmisen huvittumisen väärissä kohdissa eli ajatusrikoksen. On odotettavissa, että sellaisista tulee vihapuheen jälkeen poliisilaitoksen seuraava kiinnostuksen kohde. Vai onko se jo sellainen?

Oma lajinsa on sitten niin sanottu oikeaoppinen huumori tai satiiri. Eihän oikeaoppisuus tarkoita huumorin kieltämistä, ei toki. Sen vain pitää olla oikean sorttista.

Sellaisia olivat ennen sotaa Neuvostoliiton lehdissä Boris Jefimovin pilakuvat. Sotien aikana ja niiden jälkeen Kukryniksy-ryhmästä tuli alan valtias. Se käsitteli ahkerasti myös Suomen vallanpitäjiä, etenkin ennen talvisotaa. Sen jälkeen siitä tuli Krokodil-lehden tavaramerkki.

Kukryniksyn tekniikka oli simppeliäkin simppelimpi. Se esitti vihamieliseksi/valheelliseksi/vahingolliseksi luokitellun mielipiteen sellaisenaan ja havainnollisti sitä sitten piirroksella, joka muka paljasti asioiden todellisen laidan.

Niinpä esimerkiksi Suomen hallitus ilmoitti Mainilan laukausten jälkeen: ”Meillä ei ole tykkejä rajalla”. Pravda painoi tämän väitteen pilakuvaansa, jossa savuavat tykit oli piilotettu valehtelevan sanomalehden taakse…

Viholliset esitettiin usein myös eläiminä, esimerkiksi rottina. Eräässä tunnetussa kuvassa rottalauma (Suomen hallitus) oli juuri hylännyt sen tykillä aseistetun vanhan kalossin, joka kuvasi Suomen hallitusta.

Kuusisen kansanhallituksen valtamerihöyry oli juuri saapumassa paikalle, upottaakseen vanhan ja mädänneen ja ottaakseen lujiin käsiinsä vastuun valtion hallitsemisesta…

En ole ihan varma siitä, nauroiko kukaan oikeasti Kukryniksyn pilakuville, ellemme ota huomioon suomalaisia, jotka nauroivat niiden valheellisuudelle.

Joka tapauksessa on kiinnostavaa havaita, että sama tekniikka on tänäkin päivänä käytössä Suomessa. Sen löydämme ainakin Kirkko ja kaupunki-lehdestä nimimerkki Villen piirroksista, joissa oletetut viholliset ja lurjukset (maahanmuuttokriittiset) oletetusti paljastetaan ja kuvataan esimerkiksi rotiksi, verenhimoisiksi sadisteiksi ja niin edelleen.

Kiinnostavaa on, että sama lehti julkaisee saman piirtäjän parodiaa uskonnosta ja fiktiivistä kuvausta suomaalaisten muinaisuskosta, jonka oletetaan olleen ämmien (Ämmän) johtama.

 Idea lienee saatu vanhasta marxilaisesta kuvitelmasta, jonka mukaan ihmissuvun primitiivisimmässä vaiheessa vallitsi matriarkaatti. Apinoiden esimerkki ei asiaa millään tavoin tue, mutta saahan sitä kuvitella, jos se tuntuu voimaannuttavalta tai muuten jotenkin tarpeelliselta. Kyllähän asia ainakin sivullista hieman naurattaa.

Mikäli ajattelemme huumorin yhteiskunnallista puolta, on kyseisen lehden harjoittama toiminta kiinnostava ajan merkki. Vielä ennen sotia ja hieman niiden jälkeen papit ja jopa piispat esiintyivät usein julkisesti uskovaisina.

Nykyään asiaa ilmeisesti pidettäisiin kirkon kannalta kovin hankalana ja edellä kuvattu huumorin laji on ilmeisesti tarkoitettu vakuuttamaan suurelle yleisölle, ettei kirkonkaan piirissä sentään kaheleita olla, joten sopii tulla sinne nauramaan yhdessä uskonnolle.

En kuitenkaan ole ihan vakuuttunut siitä, että uskontoon liittyvät vitsit enää monia naurattaisivat, ainakaan nuo puoliviralliset ns. satiirit. Kysymys on siitä, ettei sillä alalla pilkkaaminen ole enää lainkaan kiellettyä, vaan ymmärretään pikemminkin normina.

Mitä seksiin tulee, tietää jokainen nuorison kanssa tekemisissä ollut, että murrosikäiset ovat siitä loputtoman kiinnostuneita ja nauravat hillittömästi jokaiselle vihjeelle, jonka voi jotenkin tulkita seksuaaliseksi. Tytöt kikattavat ja pojat hohottavat.

Seksiin ja etenkin sen niin sanotusti ei-traditionaalisiin muotoihin liittyvään huumoriin on erikoistunut Fingerpori-niminen sarjakuva. Luulen, että sekin on merkittävä aikakauden ilmiö ja olisi ollut mahdoton vielä parikymmentä vuotta sitten.

Seksissä vitsien aiheena ei todellakaan ole mitään uutta, mutta vihjeet esimerkiksi homoseksuaaliseen junaan, transvestismiin, masturbaatioon ja vastaaviin asioihin olisivat tuskin aiemmin olleet edes ymmärrettäviä. Nyt asioiden julkisuuden aste on ratkaisevasti erilainen kuin ennen.

Noita ilmiöitä tuskin kuitenkaan on kyetty niin sanotusti normalisoimaan, vaikka paljon sen suuntaista onkin tapahtunut. Valtavirran julkisille ilmiöille ei kai kukaan jaksaisi nauraa, joten tämä huumori kai lähinnä kertoo tietyistä estoista, vaikka tabut ovatkin hävinneet.

Itse pidän Fingerporin hahmoja huvittavina ja sen vitsejä useinkin aivan hillittömän hauskoina. Silti tämä sarjakuva on hyvin kiinnostava nimenomaan kulttuuri-ilmiönä. Siinä on jotakin uutta ja epäilemättä ajanmukaista. Mitä se oikein on?

Mieleen tulee muitakin kysymyksiä. Onko vastaavaa missään muussa maassa? Miten kauan me mahdamme nauraa noille jutuille ja miksi?