Eilispäivän elämää

Kauppis-Heikki, Savolainen soittaja (1915). Viija (1889). Arvi A. Karisto 1983, 330 s.

Heikki Kauppinen alias Kauppis-Heikki eroaa aikansa muista kirjailijoista siinä, että hän on tutustunut maaseudun oloihin ja ihmisin muualtakin kuin pappilan verannalta käsin.

Isänsä kuoltua tuleva kirjailija joutui jo 11-vuotiaana koviin töihin yrmeän isintimän komennossa. Onnenpotku oli pääseminen rengiksi Iisalmen pappilaan. Brofeldtin veljekset huomasivat hänen lahjansa.

Oppia kirjailija sai vasta varttuneella iällä ja suoritti kansankoulunopettajan tutkinnon. Tämähän oli aikaa, jolloin jo pelkän kansakoulun käymistä pidettiin eräissä piireissä syntinä ja toisissa muuten vain vihattavana ja herraskaisena.

Tuntuu oudolta ajatella, miten vähän aikaa erottaa 1900-luvun konsumeristisen koulutusyhteiskunnan siitä miljööstä, jota Kauppis-Heikki kuvaa vielä vuonna 1915.

Tuon takapajuisen miljöön pysähtyneisyys on käsin kosketeltavaa, eikä Suomen nopeasti kehittyvä vientiteollisuus heijastu kirjassa muuten kuin metsäkauppoina ja uittosavottana, jotka tuovat rahaa rikkaille isännille, mutta myös muille seudun asukkaille, jotka pääsevät myymään tuotteitaan tukkilaisille.

Imponoiva esimerkki siitä, mitä rikkaus tuohon aikaan saattoi syrjäkulmilla merkitä, on se, että musikantti tienaa huomattavan suuren omaisuuden soittelemalla tansseissa ja markkinoilla. Lantteja suorastaan sataa hänen hattuunsa. Ihan oikeata, silkkaa rahaa…

Nämä rahat jalomielinen soittaja haluaa sijoittaa laitokseen, joka majoittaisi orpopoikia, jollainen hän itsekin oli ollut.

Rikkaana pidetty perijätär on myös Viija, joka siitä huolimatta miniänä potee alemmuuskompleksia. Hän on vain laiha tyttönen, kun taas emäntä on pulska ja komea. Kaksoisleukaa pidetään jo merkkinä kunnioitettavasta vauraudesta.

Nälkärajallahan sitä eletäänkin. Yksinäinen nainen poikansa kanssa mökissään saa järsiä paljasta leipää ja vedellä jatkettua piimää. Aidon voikakun saaminen on juhlahetki, eikä sellaista herkkua niin vain jaellakaan. Voihan on kauppatavaraa, eikä sitä ole tarkoitus jatkuvasti mässätä.

Kahvi on tietenkin vielä luku erikseen. Muuan kuvattu kitupiikkimies ei anna keittää talossa kahvia muuten kuin suurimpina juhlina. Sokeria saa joskus makeiseksi, mutta ei se mitään jokapäiväistä hyödykettä ole –kallista ostotavaraa.

Tuohon aikaan puhuttiin paljon kotivarkaudesta, joka yleensä tarkoitti vain sitä, että emäntä osti kahvia ja sokeria ehkäpä pullaakin tai ainakin vehnäjauhoja.

Tuollaisella pelillä muuan huikentelevainen nainen hävittikin yhden talon muutamassa vuodessa. Johan Seitsemässä veljeksessäkin otettiin varoittavaksi esimerkiksi sellainen emäntä, joka panee paksulti voita leivän päälle ja muutenkin tuhlaa. Äkkiä siinä tulee menoja kaksin verroin siihen verrattuna, mihin hyvä emäntä pystyisi.

Kauppis-Heikki tunnetaan etenkin naishahmoistaan. Ne onkin kuvattu suurella hartaudella ja sympatialla. Monet miehet sen sijaan ovat moraalisesti epäkelpoja: kuka on saituri, kuka muuten ahne ja itsekäs, kuka taas heikko lallus. Toki pari kelpo miestäkin joukossa on.

Toki myös naisten galleria on moni-ilmeinen. Kauppis-Heikki ei ole simppelien moraliteettien rajoittunut kyhääjä, kuten kirjailijan nykyään kaikesta päätellen pitäisi olla.

Naisten piiristä löytyy niin varsinaista noita-akkaa kuin hempeää impeäkin.  Enimmäkseen on sitten sitä tavallista väkeä, kuten maailmassa yleensä. Uskonnollisuus on erittäin vahvaa ja heränneet ovat sitten vielä oma lukunsa.

Joka tapauksessa myös tavallisessa arkielämässä äiti, joka ei kuulu heränneisiin, näkee tabuja ja Jumalan läsnäoloa joka paikassa. Kirjaa –joka ei edes ole raamattu- ei saa lukea hattu päässä, se on suuri synti. Viulun vinguttaminen taas on jo sen luokan synti, että kuvaannollisesti sanoen, siinä alkaa jo tuntea rikinkatkua ja tulisen järven liekit häämöttävät.

Tuntuu hieman siltä, että kuvatut miljööt ovat hieman kirjoitushetkeä aikaisemmalta ajalta. Vuonna 1915 oli toki kaikkialla jo suurta edistystä tapahtunut verrattuna vaikkapa 1860-lukuun, jolloin nälkään kuoleminen oli Suomessa arkipäivää.

Kuitenkin on syytä uskoa, että kirjoittaja tilitti omia kokemuksiaan ja kuvasi sitä maailmaa, jonka tunsi. Suomi, ainakin siellä päin oli kauniisti sanoen kehitysmaa, aivan samassa mielessä, kuin tuolla nimellä nykyään kutsutaan kaikkein takapajuisimpia maita.

Kuitenkaan kyseessä ei ollut mikään epäonnistunut valtio, kuten vaikkapa nykypäivien Somalia. Hallinto toimi niin sanotusti rationaalisesti ja huolehti ihmisistä, vaikka esimerkiksi sosiaalihuolto  ja vanhusten kohtelu saattoi olla skandaalimaisen heikkoa, kuten joskus myöhemminkin.

Asiat myös hoidettiin ilman varsinaista korruptiota, joskin tietenkin esiintyi hyvävelihenkeä ja ainoastaan ne, jotka verot maksoivat, myös niistä päättivät.

Sen sijaan ei ollut klaaneihin perustuvaa suosintajärjestelmää, puhumattakaan pyssymiehistä, jotka olisivat terrorisoineet seutua vaikkapa uskonnon nimissä tai muuten vain.

Esivalta ei suotta miekkaansa kantanut, mikä ymmärrettiin. Käräjiltä ei välttämättä saatu oikeutta, mutta siellä asiat ratkaistiin eikä kyläkuntien tai talojen välisellä väkivallalla tai sillä uhkaamalla.

Nurjamielisyys koulutusta kohtaan näkyy näissäkin kirjoissa. Isäntiä korpesi ajatus siitä, että heidän käskyläisensä olisivat heitä viisaampia ja sitä paitsi kansakoulu ei pätevöittänyt mihinkään. Vain sotapalvelukseen joutuvat saattoivat saada siitä lyhennystä palvelusaikaansa ja rautateillä se laskettiin meriitiksi.

Kun näitä tämän ajan kuvauksia lukee, ymmärtää sen muutoksen valtavuuden, joka Suomen maaseudulla on tapahtunut yhdessä ainoassa vuosisadassa.

Kyse ei suinkaan ole vain hyvinvoinnista. 1800-luvun lopulla maalaisväestön henkinen maailma saattoi olla vielä itse asiassa keskiaikainen. Siitä irtautuminen näyttään tapahtuneen sysäyksittäin, viimeisimpänä suurena askeleena 1960-luvun suuri muutto ja kulttuurivallankumous.

Sen jälkeen on tapahtunut kaikenkarvaista globalisaatiota ja koulutuksen laajenemista, mutta tuskin enää yhtä suuria irtiottoja.

Sata vuotta on hyvin lyhyt aika, kun sitä rupeaa muistelemaan tällainen suurimman osan menneestä vuosisadasta nähnyt.

Mitähän mahtaa kuulua sen sukupolven maailmaan, joka elää sadan vuoden kuluttua tästä hetkestä? Sehän tulee olemaan nykyisten lastenlasten lasten maailmaa. Miten mahtanevat tätäkin aikakauttamme katsella, miten omaansa arvioida? Mama huhu? 馬馬虎虎?