Monet muistavat vuosituhannen vaiheesta poliittissävyisen pop-yhtye Ultra Bran, joka perustettiin Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton (nyk. Vasemmistonuoret) laulukilpailua varten ja joka toimi vuosina 1994–2001.

Yhtye teki ja esitti 1960- ja 1970-luvun protestilauluja ja vallankumousiskelmiä parodioivia kommunistiveisuja aikana, jolloin uustaistolaisuus teki vasta tuloaan monikulttuuri-ideologian kaavussa.

MTV3 on esittänyt Ultra Bran viime joulukuisen konsertin useaan kertaan, viimeksi Vapun päivänä. Hartwall Arenan kolmeen kertaan täyttäneissä tilaisuuksissa tunnelma oli mahtava. TV-ruudussa välähdelleestä konserttiyleisöstä päätellen useimmat pääsylipun maksaneet olivat vihervasemmistolaisessa kuplassa eläviä haavemaailmojen ja nostalgiatunnelmien asukkeja.

Mitä merkitystä bändin paluusuosiolla sitten oikein on? Vielä 1990-luvulla kommunismin muistot ja universalismin uhat tuntuivat taakse jääneeltä ajalta niin, että vallankumouslaulujen parodioista saattoi porvarikin pitää. Sanoituksista oli vaikea erottaa, kaivattiinko niissä takaisin kommunismin aikakaudelle vai kritisoitiinko niissä sosialistista systeemiä. Muutamat sanoitukset perustuivat elintarvikekorttinsa menettäneen neuvostolyyrikko Anna Ahmatovan runoihin.

Ultra Bran ajatusmaailma oli joka tapauksessa itään päin kallellaan. Se ei vaikeuttanut yhtyeen kohoamista iskelmälistoille, sillä jään sulaminen suurvaltapolitiikasta oli sallinut monen ”nähdä Kölnin tuomiokirkon”. EU-Suomessa tuntui turvalliselta kuunnella vallankumouslauluja pahana muistona menneestä, sillä mehän kuuluimme Länteen.

Kaupunki, jossa ”lilliputti-ihmisten jono kiemurtelee kohti mausoleumia” ja ”joka syli avoinna seisoi kaikkien kansojen tulla” (”Moskova”) tuo kuitenkin minulle mieleen viljavana elonvainiona lainehtivan paratiisin, jossa Moskvitsh-autot liikkuivat harvakseltaan ylileveillä prospekteilla ja joka lähetti Laika-koiran avaruuteen ilman paluulippua (mitä eläinrääkkäystä).

Muutamat arvostelukyvyttömät tai puhtaasti tuhoamisvimmaiset ja luokkastrategista vihaa pursuilevat tahot halusivat kyseisen yhteiskuntajärjestelmän myös Suomeen, ja siksi oli perverssiä kokea minkäänlaista nostalgiaa saati hukuttaa heidän poliittisia erehdyksiään parodian kaapuun myöskään vapautuneella 1990-luvulla. Kommunismia kohtaan tunnettu leikkisyys jääkin arvoitukseksi, ellei huomata, että aatteen nauttima erityisoikeus verrattuna muita totalitarismeja kohtaan osoitettuun tuomiomieleen perustuu kommunismin nykyiseen kannatukseen ja piilosuosioon.

Juuri siitä on kyse Ultra Bran kesäkeikkailussa ja paluussa myös Ruisrockin esiintymislavalle. Yhtyeen nykyinen kuulija, joka useimmiten on keski-ikäinen nainen ja bändin entinen teinifani, ottaa itkusta kiittäen (”Itket ja kuuntelet”) vastaan laulujen monikulttuurisen ilosanoman aivan niin kuin herättäjäkokouksen osallistuja tiedon pelastuksesta. Uusvasemmistolainen innostus on saanut ironian hymyn väistymään, sosialistinen vallankumouksen pilke on jälleen yleisön silmissä, ja lauluissa kaikuu kommunistinen tosikkomaisuus.

Se, mikä ennen oli harmitonta parodiaa, on jälleen totisinta totta, sillä taistolaisuus on tullut takaisin ja läpäisee yhteiskuntaamme monikulttuuri-ideologiana, joka puolestaan ilmenee virkakoneistoa syövyttävänä Demla-juridiikkana ja maahanmuuttoa vaativina mielenosoituksina ja jonka takuumiehiksi myös monet liberaalit porvarit ovat menneet. Sillä aikaamme leimaa myös affektiivisten ja performatiivisten asenteiden nostaminen järkiperäisten lähestymistapojen ohi.

Omaa tosikkomaisuuttaniko? En usko. Nykyisessä vasemmistolaisessa mediassa esitettyinä nuo televisiossa pyöritetyt vappulaulut eivät enää kuulosta parodisilta, kuten vielä ilmestymisajankohtanaan 1990-luvulla. Yhteiskunnassamme vallitseva uustaistolaisuus on tehnyt niistä itsestään todellisia poliittisen sanoman kantajia. Niiden kautta haetaan jälleen ponnahduslautaa vasemmistolaisen maailmankuvan poliittiselle suosiolle. Viihteellisyydellä haetaan lisää kannatuspohjaa nykynuorten sukupolvelta.

Mikroilmeistä päätellen laulujen esittäjillä oli tosin paikka paikoin vaikea artikuloida muutamien veisujen sanoituksiin liittyviä näkökantoja. Romantiikalla marinoidut laulut pois lukien on varmaankin haastavaa päästellä suustaan sellaisia typeryyksiä, joita muutamiin politisoituneimpiin sanoituksiin liittyy.

Ultra Bran pysyvintä antia on Helsingin apulaispormestariksi edennyt pääsanoittaja Anni Sinnemäki, jonka juuret ovat taistolaiskodissa mutta erään isovanhempansa kautta myös pappisperheessä, Lapuanliikkeessä ja Isänmaallisessa kansanliikkeessä. – Huvittava dialektinen ristiriita, paradoksaalinen yksityiskohta ja protestihenkisyyden ilmentymä siinäkin; joka tapauksessa eräs merkki siitä, kuinka pitkälle pelkällä populismilla pääsee, kunhan värjää punaiset aatteensa vihreiksi.

Ultra Bran suosiolla ei olisi sinänsä mitään merkitystä, mutta se osoittaa jotakin olennaista yhteiskuntamme muuttumisesta. Tapaus houkuttelee vertailuihin, jotka ovat myös tutkimuksellisesti tärkeitä, sillä vertailujen kautta paljastuu, miten asiat ovat.

Mitäpä, jos jokin taho päättäisi järjestää retrospektiivisen konsertin, jossa esitettäisiin Lapuanliikkeen, Isänmaallisen kansanliikkeen tai Akateemisen Karjalaseuran lauluja? Entäpä, jos jossain hoilattaisiin Vöyrin marssia tai vaikkapa Horst Wessel -liediä suomeksi sanoitettuna?

Uskoisin, että kyseiselle konsertille voisi olla kysyntää. Mutta miten on tapahtuman järjestämisen laita? Kuinka hirveän vyörytyksen punavihreä vasemmisto aloittaisikaan vedotakseen jokaiseen konserttien pitopaikkaan tapahtuman kieltämiseksi?

Helsingin Sanomat, Yleisradio ja MTV3 eivät suinkaan sisällyttäisi konserttia ohjelmistoonsa, eivät toisi paikalle miljoonien arvosta lähetyskalustoa eivätkä kierrättäisi esitystä televisiossa. Sen sijaan ne käyttäisivät tapahtumaa esimerkkitapauksena äärioikeistolaisuudesta, natsismista ja fasismista ja laittaisivat järjestäjät elinkautiseen esityskieltoon kanavillaan ja kaikkialla. Näinhän kävikin, kun äärivasemmistolainen Varisverkosto aloitti vyörytyksen muutamia heavy metallia soittavia esiintyjiä vastaan Helsingissä.

Onneksi nyt saamme potea nostalgiaa kommunismin romahtamisen vuoksi menetetystä ”tulevaisuuden toivosta”.