Punavihreän heppatyttöhallituksen sisäministeri Maria Ohisalo riemuitsee Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätöksestä, jonka mukaan Suomi rikkoi ihmisoikeussopimusta palauttaessaan irakilaismiehen Bagdadiin. Yleisradio ja Helsingin Sanomat laativat tapauksesta epäkriittiset jutut, joissa ei käsitellä riittävästi palautuksen perusteita eikä asian tutkintaa.

Ohisalon mukaan ”[i]hmisiä ei saa enää koskaan palauttaa kuolemanvaaraan”, joten EIT:n ratkaisu avaa periaatteessa kaikille turvapaikanhakijoille portit Suomeen. – Miksi?

Siksi, että periaatteessa kuka tahansa ihminen voi olla ”kuolemanvaarassa” missä tahansa. Kuolemanvaaran todistelu vaatisi selvänäkijän kykyjä, joita tuskin löytyy sen enempää Maahanmuuttovirastosta kuin Suomen poliisista tai oikeuslaitoksestakaan.

EIT:n päätöstä voidaan pitää perusteettomana, sillä Suomi tai suomalaiset eivät ole eivätkä voi olla vastuussa muiden maiden kansalaisten elämästä eivätkä kuolemasta kaukaisissa maissa, joiden kanssa valtiollamme ei ole sotilaallista konfliktia. Muiden maiden kansalaisten suojelu heidän toisilleen aiheuttamilta uhilta ei kuulu Suomen valtion tehtäviin. Niihin sisältyy velvoite suojella Suomen kansalaisia Suomessa muualta tänne kohdistuvilta uhilta.

Niinpä Suomeen tulon tai oleskeluoikeuden perusteena ei voida käyttää sitä, että tulija kokee kuolemanuhkaa jossakin muualla. Mikäli tällainen ajatuskulku hyväksyttäisiin, se tarkoittaisi, että maahan laittomasti ilman matkustusasiakirjoja pyrkivien perusteeksi riittäisi heihin muilta tahoilta kohdistettu uhka. Näin suomalaiset joutuisivat nostamaan kätensä ja laskemaan aseensa vain siksi, että pyrkijää uhkaa jossakin muussa maassa jokin toinen taho.

Tuloksena olisi ketjureaktio, jonka tuloksena irakilaista uhkaavan toisen irakilaisen coltti osoittaisi suomalaisia viranomaisia kohti. Näin joutuisimme alistumaan ja ottamaan vastaan pakolaisia sekä turvapaikanhakijoita meihin suomalaisiin Irakista epäsuorasti kohdistetun uhkauksen vuoksi.

Mikäli tämä hyväksyttäisiin, hyväksyttäisiin samalla se, että Suomi on velvollinen ottamaan vastuuta Irakissa, Syyriassa tai jossakin muussa maassa vallitsevista konflikteista ja osallistumaan niiden seurauksiin, vaikka meillä ei ole mitään syytä niihin. Tällöin menisi pohja kansalliselta raja-, väestö- ja turvallisuuspolitiikalta, ja juuri siihen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätös ilmeisesti tähtää.


Mikä EIT on ja mitä sen jäsenyys merkitsee?

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut ovat sikäli vaarallisia, että niillä voidaan ylittää kansallinen lainsäädäntö. EIT ei ole osa Euroopan unionin rakenteita, mutta se toimii fyysisesti lähellä EU:n keskeisiä toimipaikkoja ja laadittiin Euroopan integraatiopolitiikan yhdeksi ideologiseksi osaksi.

EIT:ssä toimii myös sellaisten ihmisoikeuksien suurvaltojen kuin Venäjän ja Turkin lähettämiä tuomareita, jotka tekevät EU-maiden lainkäyttöä koskevia päätöksiä. Tämä oli yksi syy siihen, miksi Ison-Britannian entinen pääministeri David Cameron halusi irrottaa maansa EIT:stä vaihtoehtona brexitille.

Koska EIT:n ylirajainen lainkäyttö koettelee kansallista itsemääräämisoikeutta ja kansanvallan perusteita Euroopassa, olisi Suomen harkittava eroa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta. Tätä pohditaan EU:sta eroamisen yhtenä vaihtoehtona laajalti myös muissa EU-maissa. Pidänkin eroa EIT:stä täysin kannatettavana ja realistisena vaihtoehtona, ja niinpä esitän asialle hieman perusteluja.


Brexitin parempana vaihtoehtona oli ero EIT:stä, mutta sitä ei hyväksytty

Ison-Britannian pääministeri David Cameron esitti vuonna 2015 konservatiivien vaaliohjelmassa, että britit eroaisivat Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksesta palauttaen lainkäytön kokonaan omaan hallintaansa, mutta pysyisivät EU:n jäseninä. Hänen toinen hallituksensa aikoi kumota maan oman ihmisoikeuslain, minkä jälkeen EIT:n päätökset eivät enää olisi sitoneet Britannian korkeinta oikeutta. Lainmuutoksen jälkeen britit olisivat edelleenkin voineet vedota EIT:hen, mutta tuomioistuimella ei olisi ollut enää oikeutta vaatia muutoksia Britannian lakeihin.

Koska Cameron vastusti brexitiä, hän piti Euroopan integraation ongelmana nimenomaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta ja sen maailmanparannustoimintaa eikä Euroopan unionia, joka voisi toimia vapaakauppa-alueena ilman ideologista lähetystehtävää.

Samansuuntaisen näkökulman tarjosi ranskalaiseen laatulehti Le Figaroon kirjoittava Ranskan ylempien virkamiesten ryhmä Le Gruppe Plessis. Brexitin aikaisessa kirjoituksessaan ”Miksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen jättäminen on välttämätöntä demokratialle” ryhmä katsoi, että samalla kun Euroopan ihmisoikeussopimuksen soveltamisessa on noudatettu entistä enemmän ”vapaata tulkintaa”, jota kutsutaan ”evolutiiviseksi” (interprétation évolutive), siitä on tullut ”outo lintu” (un objet étrange), jolla on enää vähän tekemistä alkuperäisen tehtävänsä eli totalitarismien torjunnan ja perusoikeuksien kanssa. Ryhmä kirjoittaa, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätöksissä voi

”[…] tunnistaa jälkiä sellaisesta oikeuskäsityksestä, joka suosii ’edistyksellistä’ yhteiskuntanäkemystä: rajojen kieltoa, koko valtion käsitettä kohtaan tunnettua epäluuloa, syrjimättömyyden kulttia, rikollisen edun suosimista uhrin kustannuksella, yhteisen edun alistamista yksilön vaatimuksille […], moraalista libertarismia… [(…) reconnaît leur marque dans une jurisprudence qui privilégie une vision ‘progressiste’ de la société: refus des frontières, défiance vis-à-vis des Etats, culte de la non-discrimination, primat de l’intérêt du délinquant sur celui de la victime, de la revendication individuelle sur l’intérêt collectif, de la procédure sur la décision et l’action, libertarisme moral…].”

Näin ollen Euroopan ihmisoikeussopimus ja EIT:n toiminta muistuttavat poliittisia määräyksiä. Niillä asetutaan poliittisen vallan yläpuolelle ja rikotaan Montesquieun konspioimaa vallan kolmijako-oppia, jonka mukaan lainsäädäntövallan, toimeenpanovallan ja tuomiovallan pitää olla eri ihmisten käsissä niin, että valtaa rajoittaa aina jokin toinen valta. Ryhmä jatkaa, että

”[d]emokratiassa on lainsäätäjän, ei tuomarin saati ulkomaisen tuomarin, tehtävä määritellä yhteinen intressi. Euroopan ihmisoikeussopimus, joka on nyt tunkeutunut poliittisen legitimaation ytimeen, muodostaa näin ollen demokratian todellisen ongelman. [Dans une démocratie, c’est en effet au législateur, et non au juge, a fortiori à un juge étranger, qu’il appartient de définir l’intérêt collectif. La CEDH, qui fait désormais intrusion au cœur même de la légitimité politique, pose donc un véritable problème démocratique.]”

Euroopan ihmisoikeussopimuksesta on tullut keino kiertää lakia tai venyttää lain tulkintaa, ja siitä on tehty jonkinlainen uusi perustuslaki, josta oikeuskäytäntöjä johdellaan. Ryhmä lähestyy aihettaan useilla käytännön esimerkeillä ja luettelee, miten

”[…] Euroopan ihmisoikeussopimus on pakottanut Ranskan harkitsemaan uudelleen sotilaallisen liittoutumisen kieltämistä. Se edellytti myös asianajajan läsnäoloa poliisipidätyksissä alusta alkaen, mikä teki poliisin työn erityisen vaikeaksi ja vahvisti näin ollen, että menettelytapa oli tärkeämpi kuin poliisin tehokkuus. Yleissopimuksen artiklaa 8 (yksityis- ja perhe-elämän kunnioittaminen) käytetään massiivisena ja erittäin tehokkaana keinona laittomien ulkomaalaisten karkottamista koskevan politiikan ja perheiden yhdistämisen helpottamiseksi. [(…) la CEDH a imposé à la France de revenir sur l’interdiction des syndicats dans les armées. Elle a également imposé la présence d'un avocat dès le début de la garde à vue, compliquant singulièrement le travail de la police et confirmant ainsi qu’elle estimait la procédure plus importante que l’efficacité policière. L’article 8 de la convention EDH (respect de la vie privée et familiale) est utilisé comme une arme massive, et très efficace, contre la politique d’expulsion des étrangers en situation irrégulière et pour faciliter le regroupement familial.”

Merkittävimmät ongelmat ovat kuitenkin periaatteellisia, ja ne ulottuvat kansanvallan olemukseen ja poliittiseen järjestelmään. Koska EIT:n kokoonpanoon kuuluu tuomareita ristiin rastiin sen jäsenmaista, menevät oikeudenmukaisuuskäsitykset, laillisuusnäkemykset ja oikeuskäytännöt sekaisin, ja kollegiot antavat päätöksiä kuin hedelmäpelit. Pahinta on, että ratkaisut velvoittavat kansallisvaltioita yhtä tiukasti kuin valtioiden lait, viimekätisinä ratkaisuina jopa enemmän. Ryhmä ironisoi, että EIT:ssä

”azerbaidžanilainen, albanialainen, moldovalainen, georgialainen tai turkkilainen tuomari – viitataksemme maihin, jotka ovat tunnettuja ihmisoikeuksien kunnioittamisesta – voivat vaikuttaa Ranskan lainsäädäntöön tavalla, josta monet parlamenttimme jäsenet olisivat kateellisia! [Un juge azerbaidjanais, albanais, moldave, géorgien ou turc, pour citer des ressortissants de pays réputés pour leur respect des droits de l’homme…, a ainsi une influence sur le droit français que pourraient leur envier bon nombre de nos parlementaires!]”


EIT:stä halutaan laajalti eroon vaihtoehtona eroamiselle EU:sta

Koska EIT:stä on tullut käenpoika kansanvallan kotipesään, virkamiesryhmä pohtii myös, miten ongelmaan pitäisi suhtautua. Kirjoittajien mukaan heidän kotimaallaan Ranskalla on kyllä tarvittavat keinot ihmisoikeuksien toteuttamiseen. Nyt pitäisi vain löytyä voimia sen tunnustamiseksi, ettei Euroopan ihmisoikeussopimus palvele enää samaa tehtävää, johon Ranska aikoinaan liittyi. Sopimuksesta irtautumisen tulisi olla ensisijainen tavoite, mikäli halutaan löytää keinoja maahanmuuton ja terrorismin torjumiseksi ja oikeudellisen riippumattomuuden palauttamiseksi Ranskaan.

”Toisin kuin yleisesti ajatellaan, Euroopan ihmisoikeussopimuksen jättäminen on juridisesti täysin mahdollista: 58 artiklassa sallitaan Euroopan ihmisoikeussopimuksesta luopuminen ’kuuden kuukauden irtisanomisajalla Euroopan neuvoston pääsihteerille osoitetusta ilmoituksesta’. Kysymys ei kuitenkaan ole niinkään oikeudellinen kuin poliittinen. Todellinen tehtävä on löytää poliittinen tahto tästä pakkopaidasta vapautumiseksi […]. [Contrairement à certaines idées reçues, quitter la CEDH est juridiquement tout à fait possible: l’article 58 permet de dénoncer la convention EDH ’moyennant un préavis de six mois, donné par une notification adressée au Secrétaire Général du Conseil de l’Europe’. Mais la question n’est pas tant juridique que politique. Le vrai sujet, c’est de trouver la volonté politique de se libérer de ce carcan […].”

Irtautuminen on perusteltua siksi, että EIT:n länsieurooppalaiset tuomarit eivät pysty toteuttamaan ihmisoikeussopimuksen valvontatehtävää, sillä Venäjän ja Turkin tapaiset maat eivät ota EIT:n näkemyksiä huomioon, mutta toisaalta itäeurooppalaiset tuomarit pystyvät omasta puolestaan vaikuttamaan EIT:n päätöksillä kielteisesti läntisen Euroopan maiden lainsäädäntöön.

Brittien ja ranskalaisten viitatessa perustuslakeihinsa ja heidän pyrkiessään kumoamaan Euroopan ihmisoikeussopimukseen sisältyvää epädemokraattista pakkovaltaa, Suomen eduskunnan perustuslakivaliokunnan käyttämät perusoikeusfundamentalistit (termi on Aulis Aarnion) puolestaan ovat jatkuvasti vedonneet Euroopan ihmisoikeussopimukseen marssittaakseen omaa vallankumousparaatiaan meidän parlamenttimme yli (käsittelin aihetta täällä).

Samanlaisia näyttävät olevan kokoomuslaiset, kepulaiset, sosiaalidemokraattiset, kommunistiset, vihreät, ruotsinkieliset, kristilliset ja liberaalit poliitikot, joita kiinnostaa moraaliposeeraus enemmän kuin oman kansansa etu ja joilla ei ole oikeusfilosofista asiantuntemusta eikä kansalliseen itsetuntoon liittyvää selkärankaa lainkaan.

Kansallisten etujen ja vapauksien polkeminen kansainvälisillä sopimuksilla on hyvin tyypillistä internatsismin ideologialle, ja siinä tarkoituksessa käytetään myös Geneven pakolaissopimusta sekä YK:n ihmisoikeuksien julistusta, kun tuomioistuimet ovat hyväksyneet ne ohjenuorikseen.

En tarkoita vain Haagissa toimivia Kansainvälistä rikostuomioistuinta, jossa tuomitaan sotarikollisia, tai YK:n alaista Kansainvälistä tuomioistuinta, jossa juristit ratkovat valtioiden välisiä kiistoja lampaannahkaperukki päälaellaan.

Sen sijaan tarkoitan tavallisia kansallisia käräjiä, jotka katsovat sopimusten, julistusten, asiakirjojen ja ”kompaktien” (aina tahdonilmaisulla ei ole edes selvää nimeä eikä hyväksyntää) sitovan päätöksentekoaan, kun tuomitaan kantaväestöihin kuuluvia ihmisiä heidän esittämästään yhteiskuntakritiikistä. Juuri siihen myös GCM:n tapaisten sitoumusten on tarkoitus johtaa, ja juuri siihen ne pahimmillaan kansallista lainkäyttöä johtavat.

Perussuomalaisena katson, että Suomen olisi aihetta pyrkiä eroon Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta, joka on puuttunut kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin ja oikeudenkäyttöön. EIT on murentanut kansanvaltaa ja valtiollista itsenäisyyttä sekä ylirajaisella päätöksenteollaan loukannut kansanvaltaa ja valtion itsemääräämisoikeutta. Se on heikentänyt kansalaisten mahdollisuuksia päättää kansallisesta väestöpolitiikastamme ja siitä, keitä kelpuutamme rajojemme sisäpuolelle.


Aiheesta aiemmin:

Ylen kirjoittelu asiaa käsiteltäessä on ollut jälleen täysin tarkoitushakuista, ja toimittajat ovat Suomen kansallista etua murentaen koettaneet löytää haastateltavikseen henkilöitä, joilta he voisivat saada oman pesän tuhrimista tehostavan vastauksen, kuten nyt kommunisti Martin Scheininilta. Kirjoitin tapauksesta aiemmin jutussani Ylen puolueellista pakolaisjournalismia.