Kun arvoliberaalin nuorukaisen ajatukset haastaa, hän vetäytyy häirinnästä vapaalle turva-alueelle, ja kun turvapaikanhakijoina Eurooppaan tulleet Lähi-idän nuoret miehet syyllistyivät naisten väkivaltaiseen seksuaaliseen häirintään uudenvuoden aattona v. 2015 Kölnissä Saksassa, niin hollantilaismiehet osoittivat mielenosoituksessa solidaarisuutta naisille pukeutumalla minihameeseen. Muslimi-siirtolaisille tämä todennäköisesti antoi viestin, ettei eurooppalaisia tarvitse ottaa vakavasti.

Pitäisikö gender-teoriat jo luokitella turvallisuusuhaksi, koska erilaiset sukupuolten moninaisuuteen, muuntuvuuteen, perhearvoihin, miehisyyteen ja naiseuteen liittyvät liberaalit ideologiat ovat haastaneet oletukset maskuliinisuudesta ja feminiisyydestä, joiden varaan suuri osa sosiaalisista järjestelmistä on perustunut.

Poikien rajut leikit koetaan liiallisena aggressiona. Miesten käsitystä sukupuolestaan horjutetaan, on alettu puhua toksisesta, myrkyllisestä maskuliinisuudesta, yhteiskuntaa pitää suojella miehisyyden vaaroilta. Samaan aikaan toivotetaan tervetulleeksi islam, hypermaskuliininen uskonto. Muslimimiehillä ei ole mitään anteeksipyydettävää sukupuoli-identiteetissään, he ovat valmiita hallitsemaan heikompia kulttuureja.

Muslimimaista löytää ihan oikeaa toksista miehisyyttä. Islam on maailman nopeimmin kasvava uskonto, eikä sen suosiota vähennä kova maskuliinisuus, jossa viholliskuvat ovat selkeitä ja uskonveljeys rikkumaton. Islamilaisen maailman sotilasharjoituksia muistuttavilla nuorten miesten kesäleireillä opetetaan kamppailulajeja, taotaan uskonoppia ja rakennetaan toveruutta. Tuonpuoleisuuteen kurkottaminen elähdyttää kutsumusta jihadiin.

Länsimaisen identitetti-politiikan, miesten sukupuolihäilyvyyden, perinteisten maskuliinisuuden ilmausten kieltämisen keskellä nousee turvallisuusuhka, olemme vihollisten ja potentiaalisten vihollisten ympäröiminä, ja miehiltä puuttuvat vaistot vastata aggressioon. Aiemmat sukupolvet toimivat toisin. On sanottu, että Waterloon taistelu voitettiin Etonin kilpakentillä. Englannin eliittikoulut kasvattivat maskuliinisuuden hyveitä kirkon, ahkeran opiskelun ja kilpaurheilun avulla. Perhearvot, naisten ja lasten suojelu, oli osa miehisyyttä. Nuo miehet kykenivät tunnistamaan vihollisensa. Heidät otettiin vakavasti.

Nyt islamin kieroutunut maskuliinisuuden malli, missä miehen kypsyyttä ei liitetä perheeseen ja isyyteen, ja mistä puuttuu Jumalan kokeminen isäksi, on tullut vetovoimaiseksi myös lännessä, missä sukupuolihämmennys jatkuu aiheuttaen turvallisuusongelman.

Asiaa ei tietysti auta kirkon naisistuminen, ja etääntyminen miehisyydestä. Kirkko on osittain muuttunut eräänlaiseksi ryhmäterapia-instituutioksi, missä feminiinisyyteen liittyvä pehmeys, luovuttava, nöyrtyvä, pinnallisista päämääristä kiinnostuva ja ulkoisesta vaikutuksesta sisällön kustannuksella huolehtiva puoli ei kykene vastaamaan islamin tuomaan ongelmaan.

Kirkon johtajat ovat kääntäneet selkänsä laajalle levinneelle kristittyjen vainolle. Paavi Johannes Paavali II on suudellut Koraania ja nykyinen paavi Franciscus muslimisiirtolaisten jalkoja. Tekoja, vaikkakin harkittuja, pidetään muslimimaailmassa antautumisen merkkeinä. Jotkut väittävät, etteivät kirkon viranomaiset avaa suutaan kristittyjen puolesta, jotta eivät provosoisi lisää aggressiota. Kirkon johto ei silti epäröi hetkeäkään puolustaessaan islamia, se tuomitsee ”islamofobian”. Islamin kritisointi on vakavampi rikos kuin kristittyjen murhaaminen.

Edellisen sukupolven miehille passiivisuus omien suojelussa olisi ollut edesvastuutonta, ja tietenkin löytyy yhä miehiä, jotka puuttuvat kristittyihin tyttöihin kohdistuvaan muslimimiesten harjoittamaan groomingiin ja toimivat kristittyjen yhteisöjen vainoamista vastaan. Mutta moniin kielteisiin asioihin odottaisi vahvempaa vastalausetta kuin ”olette ilmeisesti loukanneet muslimeja”. Perhearvot ovat katolistenkin piireissä hiipumassa, LGBT-agenda on päässyt valtaan, ja vaikka hijabia yleisesti pidetään naisen alistamisen symbolina, niin monet katoliset colleget osallistuvat hijab-päivään solidaarisuutena muslimeja kohtaan. Eikä katolisia totta totisesti arvossa nosta sekaantuminen lasten hyväksikäyttö-skandaaliin. Piispojen sallivuus ja kurittomat papit auttavat vain vähentämään mielikuvaa pappeudesta miehisenä kutsumuksena.

Miksi kristityistä uhreina ei välitetä? USA:n katolisten joukossa tehty mielipidekysely paljasti, että katoliset ovat enemmän huolestuneita ilmastonmuutoksesta ja globaalista pakolaiskriisistä kuin kristittyjen vainoista. Kristityt ovat vakavan vainoamisen kohteena monessa muslimimaassa, mutta media kirjoittaa ja julkaisee kuvia vain pakolaisista, mieluummin vielä vääristellen enimmäkseen naisista ja lapsista myötätuntoa herättääkseen. Kristityistä ei haluta kertoa, koska medialle, vallanpitäjille ja kirkon johdolle näyttää olevan kiusallista paljastaa se taho, mikä heitä vainoaa.

Islamin ja kristinuskon arvojen vastakkaisuus tulee ilmi käsityksessä sankaruudesta ja marttyyriudesta. Hyvä esimerkki on viime vuoden maaliskuussa Ranskan Trèbes’ssä tapahtunut terrori-isku, missä poikkeava ihmiskäsitys kahden maailmankatsomuksen välillä osoittaa kultturiemme erilaisuuden. Terroristi ampui kaksi ihmistä supermarketissa ja otti panttivankeja, neuvoteltuaan poliisin kanssa, terroristi lupasi päästää naispuolisen kassatoimihenkilön vapaaksi poliisia vastaan.

Everstiluutnantin arvoinen poliisimies Arnauld Beltrame uhrautui ja tuli tapetuksi vaihdon seurauksena. Kunniakkaan uhrautumisen vuoksi ehdotettiin, että Marseillessa yksi alue nimettäisiin hänen muistokseen. Vasemmistolaiset virkamiehet kauhistuivat huomauttaen että sehän loukkaa muslimiväestöä ”kokisivat sen provokaationa”.

Ei-muslimin, jopa ei-muslimi-miehen alapuolella olevan naisen hengen pelastanut Beltrame ei monen muslimin mielestä edusta sankaruutta, sen sijaan Redouane Lakim iskun tekijä, joka oli ennen supermarkettia yrittänyt poliisikasarmilla ajaa neljän poliisin päälle ja halusi panttivangeillaan saada vuoden 2015 Pariisin iskusta vangitun toverinsa vapaaksi, on sankari. Ranskalaispoliisit ampuivat Lakimin Beltramen menetettyä henkensä. Sharian mukaan Lakim tappaessaan ei-muslimeja, ei voi olla kuolemantuomion alainen.

Islamin näkökulmasta Lakim on martyyri - mies, joka oli valmis uhraamaan elämänsä Allahin palveluksessa. On hyvin mahdollista, että maltillisinakin pidetyt muslimit tuntevat Lakimia kohtaan tiettyä kunnioitusta. Koraanin mukaan Allah loi muslimit ”ihmisten parhaimmistoksi” (3:110), eräässä yleisesti käytössä olevassa sharian manuaalissa kristityn ja juutalaisen arvoksi lasketaan kolmasosa muslimin arvosta” ja ”Allahin silmissä uskovaisen tappaminen on katalampi teko kuin tuhota koko maailma”.

Palestiinassa on lukemattomia katuja, aukioita, puistoja ja kouluja nimetty islamin marttyyrien mukaan, sankarin sädekehän he ovat saaneet tapettuaan viattomia israelilaisia. Mitään vastaavaa ei ole nähtävissä nykyajan länsimaissa. Lakimia innoitti hänen uskonsa, samoin kuin Betramea, joka tunnustuksellisena kristittynä halusi pelastaa viattoman. Hän todisti uskostaan uhrillaan. Hän antoi henkensä puolustaessaan naista, koska hänelle sekä miehet että naiset ovat yhdenvertaisia; häntä vastassa oli mies, joka tappaa ihmisiä saadakseen nauttia ikuisuudessa neitsyiden seurasta. 

Läntisen näkökulman mukaan terroritapaus on selvä, hyvät vastaan pahat, ja missä hyvä lopulta nostetaan korkeammalle, mutta kuten huomaamme tämä näkökulma ei enää täysin toimi uudessa Euroopassa. Sekulaari Ranska on luopunut arvojen kristillisestä alkuperästä - vapaus, veljeys, tasa-arvo ja jokaisen ihmisen arvokkuus. Syy, miksi islam vaatii alistumista, on oppi, jonka mukaan kaikki ihmiset eivät ole luotu yhdenvertaisiksi. Sekulaari valtio ei ole kyennyt estämään islamisaation etenemistä, eikä ihmiskäsitysten perustan hajoamista. Beltrame edusti vielä tervettä kristillistä maskuliinisuutta, hän palveli maataan loppuun asti. 

Lähteet:

Kilpatrick, W., Christianity’s masculinity crisis. Crisis magazine 8.2.2019

Kilpatrick, W., France: a tale of two faiths. Crisis magazine 10.12.2018.

Kilpatrick, W., Why so little Catholic concern over Christian persecution? Crisis magazine 13.3.2018.

Kirjoittaja on Hilkka Axelsen, eläkkeellä oleva kirjastonhoitaja, FM yleinen historia.