Pitäisikö tähän pääministerikandidaatti Antti Rinteen ilmoitukseen suhtautua ilolla; vihdoinkin ovat niukkuuden päivät ohi. Mieleen tulevat Mauno Koiviston usein toistamat Raamatun sanat ”Kuinka suloiset ovat vuorilla ilosanoman tuojan jalat”. Koivisto ei oikein uskonut ilosanomiin julkisten menojen (tuloista riippumattomasta) kasvusta ja voi vain kuvitella, mitä Väinö Tanner olisi sanonut näistä ilosanomista. 
Hallituksen ohjelmaa tuskin julkaistaan ennen eurovaaleja, mutta jotain toki tiedämme jo etukäteen. Jo hallituksen koostumuksesta voimme päätellä, että menot kasvavat. Menojen kasvua leimaavat mediaseksikkäät erät investoinneista koulutukseen, infraan ja terveydenhoitoon. Oletettavasti myös ”maailman parantaminen” saa osansa. Kaikkia menojen lisäyksiä kutsutaan investoinneiksi, joten niiden rahoittaminen velkarahalla tai valtion omaisuutta myymällä saataisiin näyttämään oikeutetulta. 
Valtion omaisuuden myyminen, jota edellisetkin hallitukset ovat kilvan harjoittaneet, on epäilyttävää, jopa halpahintaista, jos tarkoituksena on välttää valtion velan kasvattaminen. Viime kädessä kyse on vain taseoperaatioista. Valtion saamiset ja velat supistuvat saman verran, mutta eivät valtion nettosaatavat tietenkään muutu miksikään. Jos nostan pankista 100 000 euron lainan ja laitan se tililleni, ei minun varallisuuteni muutu siitä miksikään. 
On jotenkin mysteeri, miksi vasemmistossa suhtaudutaan velkaantumiseen, jos ei nyt innostuneesti, niin ainakin verraten välinpitämättömästi. Kuitenkin toisaalta ollaan tuohtuvinaan pikavippiyhtiöiden myöntämien velkojan kasvusta, mutta ehkä ongelmaksi koetaan vain nämä ”pahat” yhtiöt, eivätkä velkoja hamuavat asiakkaat. Suomi on kautta aikojen ollut alhaisen valtion velan maa; velkaa on ollut keskimäärin vain 10 prosenttia suhteessa kokonaistuotannon arvoon. Nyt ollaan kuitenkin samalla tasolla kuin suuren laman aikaan 1990-luvun alussa ja jatkosodan loppuvaiheessa 1944 (kuvio). Väinö Tanner ei (valtiovarainministerinä olleessa 1942-1944) halunnut rahoittaa edes sotaa kokonaan velanotolla; suhde velkaantumiseen oli aika lailla erilainen kuin nykyään. Vähäisestä velan määrästä on ollut paljon sellaista hyötyä, joka ei helposti näy julkisuudessa; korot pysyvät alhaisina, velkojen juoksuaikaa (maturiteettia) voi tarvittaessa helposti pidentää ja yksityisen sektorin kanssa ei tarvitse kilpailla rahoituksesta. Alhainen velan taso mahdollistaa myös velanoton sellaisessa kriisitilanteessa, jossa todella tarvitaan velkarahoitusta. Siksi velan otto nykytilanteessa on huonoa politiikkaa, pelimerkkien käyttämistä tilanteessa, jossa niitä ei välttämättä tarvita. Sama koskee tietenkin myös valtion omaisuuden myyntiä; sitäkin tarvittaisiin kriisitilanteessa.
Hallituksen verokaavailut ovat toistaiseksi vielä arvailujen varassa, mutta oletettavasti kohteena on ainakin yritysverotus ehkä myös pääomaverotus. Jos kohta idea osinkojen lähdeverosta ei ole täysin mahdoton, on ”iso kuvio” kuitenkin väärän suuntainen. Yhteisöveron osalta suunta maailmalla on kuitenkin selvästi alaspäin. Kun kaikki maat kuitenkin jollain tavoin kilpailevat kansainvälisestä rahoituksesta, on aika vaikea uida vastavirtaan ja ylläpitää Suomen tapaisessa pienessä maassa korkeampaa verokantaa kuin muualla. Helposti sitten päädytään perverssiin tilanteeseen, jossa yritysverotusta kiristetään ja syntyviä ongelmia yritetään paikata erilaisilla tukiaisilla. Toki on niin, että yhteisöverotuksessa on nyt omituisia vähennyksiä, joiden ansiosta verotus on kaikkea muuta kuin neutraalia. Mutta olen epäluuloinen sen suhteen, että Säätytalolla olisi sellainen tietämys, että yritysverotus nyt pantaisiin oikealle tolalle. Ongelma on vielä siinä, että esimerkiksi lähdeveron osalta kaikki hyvät tavoitteet voivat nollaantua siksi, että pääomat (ja yritykset) vain liikkuvat maasta toiseen.    
Maailmalla on tehty ”valtavasti” tutkimusta siitä, miten yhtäältä menojen leikkaukset ja toisaalta verotuksen kiristäminen vaikuttavat talouteen. Jonkinlainen konsensus näyttää olevan, että verotuksen kiristäminen on ”se paha” vaihtoehto. Usein viitataan IMF:n tutkimuksiin, joissa vertaillaan näitä kohta vaihtoehtoa laskemalla ns. päätösperäisten leikkausten ja veronkorotusten BKT-vaikutukset. Tulos on ollut se, että verotuksen kiristäminen julkisen talouden tervehdyttämisessä on paljon huonompi vaihtoehto kuin menojen leikkaukset (ks. oheisen kuvan 2 vasteet ilmaistuna vuositason viiveinä). Päinvastoin kuin Suomessa yleisesti tunnutaan ajattelevan, verotuksen ja julkisten menojen olennaisimmat vaikutuskohteet eivät ole tulonjako vaan tulojen taso ja tulojen kasvuvauhti. Poliitikoilla vaan on aina ensi mielessä tulonjako, keltä otetaan ja kelle annetaan. Silloin vaan unohtuu, että talouselämä ei ole mikään nollasummapeli ”hyvin” ja ”pahojen” kesken. 
https://www.imf.org/external/pubs/ft/fandd/2018/03/pdf/alesina.pdf

• 

  Suomen valtion velka/BKT, lähde Tilastokeskus

• 

  Verojen ja menojen leikkausten vaikutus BKT:hen, Lähde IMF Pescatori ym.