Venäjän historia

Istorija Rossii. S drevnejših vremjon do naših dnej. Istorija v odnom tome. Pod red. A.N. Saharova. Moskva, izd. AST 2018, 1742 s.

Arvovaltaiset, mutta populaarit yleisesitykset ovat keskeinen lähde sille, joka haluaa tietää, miten suurten linjojen tulkinnat kussakin maassa aikojen kuluessa muuttuvat.

Tämä kirja on Venäjän tiedeakatemian Venäjän historian instituutin tutkijoiden kirjoittama, kuten jo kannessa korostetaan ja sille on sen mukaisesti annettava arvonsa tutkimuksen nykytilan osoittajana.

Virallisesta tulkinnasta sen sijaan ei ole kysymys, vaikka tutkijat toki saavat palkkansa valtiolta, mikä ei voi olla aivan merkitystä vaillakaan.

A.N. Saharov, kirjan päätoimittaja, on vanhempien aikojen ekspertti ja edustaa tulkinnoissa maltillista, tervejärkistä linjaa, kuten maan keskeisen tutkimusinstituutin pitkäaikaiselle johtajalle sopiikin.

Kuriositeettina voi mainita, että hän on tai itse asiassa oli suuri Suomen ystävä, joka usein kävi maassamme ja piti sitä monessa suhteessa esikuvallisena muillekin maille ja erityisesti Venäjälle. Suureksi surukseni huomaan hänen kuolleen tämän vuoden kesäkuussa. Hän jätti, kuten sanotaan, todella valoisan muiston.

Tämä kirja on uusi laitos kaksiosaisesta yliopistollisesta oppikirjasta, josta on vuosien varrella ilmestynyt useita versioita. Teknisesti puolentoista tuhannen sivun ahtaminen yhteen niteeseen ei ole erityisen onnistunut ratkaisu.

Joka tapauksessa kyseessä siis on monessa suhteessa standarditeos, halpa kansanpainos (Tallinnassa alennettu hinta 22,70 euroa), josta on hyvä tarkistaa historian tärkeiden kysymysten tulkintoja ja faktoja.

Mikään historian esitys ei voi olla pelkkä kronikka. Vähintäänkin siihen otetun aineksen valikointi on asia, jossa tulkinnat tulevat mukaan.

Nykyään Venäjän historiasta on liikkeellä mitä hurjimpia versioita, joissa venytetään ja vanutetaan erilaisia löyhästi koossa pysyviä salaliittoteorioita.

Niissä länsi ja esimerkiksi konkreettisesti Englanti asetetaan syyllisiksi Venäjän onnettomuuksiin. Venäjä taas esiintyy ihmeellisenä, altruistisena poikkeuksena kansojen ja valtioiden joukossa. Tällaisen näkemyksenhän tapaamme jo Dostojevskilla ja monilla jo ennen häntäkin.

Tässä kirjassa ei havaintojeni mukaan ole tällaiselle ainekselle tilaa. Asioita on tietenkin käsitelty Venäjän näkökulmasta, mutta maltillisesti ja sortumatta spekulaatioihin, vaikka tietyissä, strategisissa paikoissa onkin pysähdytty pohtimaan niiden merkitystä Venäjän tulevalle kehitykselle.

Muuan tällainen kohta ovat Aleksanteri I:n suunnittelemat reformit ja myöhempi dekabristien yritys uudistaa Venäjä väkivaltaisesti.

Tässä, kuten muuallakin väkivallan tie johti vain reaktioon ja jarrutti Venäjän kehitystä sukupolvien ajan. Varsinainen suuronnettomuus oli bolševikkien vallanotto. Tämä aikakausi ei kuulu Saharovin kirjoittamaan osuuteen, mutta hänen lempiteemojaan oli se johtajien sivistystason romahdus, johon lokakuun vallankaappaus johti.

On valitettavaa, ettei meillä Suomessa ole kustantajien piirissä nähty tarvetta julkaista ajanmukaista kirjaa Venäjän vuoden 1917 vallankumouksesta. Sen kuva populaareissa käsityksissä taitaa kuitenkin yhä olla vanhaa, neuvostoaikaista perua.

Tässä kirjassa joka tapauksessa arvioidaan, että sellainen on tilanne Venäjällä: Kun monarkistinen Venäjä muotoutui ja kehittyi vuosisatoja, mätäni ja hajosi kommunistinen imperiumi täysin 70 vuoden kuluessa. Toisin ei voinut ollakaan. Vaikka ”neuvostojen maa” muuttuikin muodottomiksi raunioiksi, hämärtävät sen tökeröt ideologisen teesit yhä tietoisuutta. Varsin suuri osa ihmisiä 21. vuosisadan alussa on yhä vakuuttunut siitä, että vanha Venäjä eli se valtio, jonka historia päättyi vuonna 1917, ei ollut minkäänlaisen kunnioituksen arvoinen. Legenda ”pimeästä valtakunnasta” on elänyt kauemmin kuin sen sepittäjät.

Tämä kohta on kieltämättä poikkeuksellisen emotionaalisen tässä kirjassa, mutta otin sen kuvaamaan sitä epätoivoa, joka ammattihistorioitsijoille saattaa tulla, kun he yhä uudelleen saavat havaita, ettei heidän tutkimuksillaan ole mitään painoa silloin, kun innokkaat amatöörit alkavat luoda omia käsityksiään menneisyydestä.

On aina kiinnostavaa nähdä, miten historiaa tulkitaan, kun tullaan lähelle nykyaikaa. Tässä kirjassa päästään aina Krimin liittämiseen saakka. Sen vaiheista esitetään Venäjän näkemyksiä tukeva versio, mikä tuskin lienee yllätys. Sellainenkin näkökulma sentään on olemassa ja luulen, että sen täytyykin olla.

Kaiketi kirjan viimeisten sivujen kirjoittaja on saanut pitää kielensä keskellä suuta, mutta näinhän on kaikkialla syytä tehdä. Viisi vuotta ei riitä asioiden suhteuttamiseksi tuhatvuotiseen historiaan.

Kiinnostava on joka tapauksessa Putinin alkuaikojen kuvaus, etenkin vuoden 2000 osalta. Jo tässä vaiheessa todetaan, että Putinin toiminnassa viestimien suhteen nähtiin oikeistopuolueiden taholla täysin todellinen uhka demokraattisille instituutioille ja sananvapaudelle.

Jo tuohon aikaan myös voitiin todeta uusi tyyli ulkopolitiikassa. Kyseessä oli paradoksaalinen, länttä vastaan suuntautuvien neuvostometodien käyttöön otto ulkopolitiikassa, mihin liittyi sotilaallisia demonstraatioita sekä suhteiden solmimista Pohjois-Koreaan, Kuubaan, Irakiin ja Iraniin ja samaan aikaan pyrkimys vahvistaa Venäjälle paikka vaikutusvaltaisissa kansainvälisissä ”suuren kahdeksikon” kaltaisissa klubeissa.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja ansaitsee arvoaseman populaarina historian käsikirjana ja on syytä toivoa, etteivät uudemmat, usein ideologista länsivihaa tihkuvat muotinäkemykset sitä syrjäytä.

Ja se talvisota on siellä ihan paikallaan. Suomalainen voisi varmaankin esittää sen hieman toisin ja paljon laajemmin, mutta tämä nyt sattuu olemaan Venäjän historia. Kyllä sellaistakin tarvitaan ja asialla on omat seuraamuksensa.