Blogi: Timo Vihavainen, ma 26.08.2019 00:09

Nostalgian vaikea kohde

Landet som icke fanns

 

Vietin Pietarissa pari yötä Dom Romanovyh-nimisessä minihotellissa. Sen omistaja oli koonnut sinne valtavan määrän sadan vuoden takaista rekvisiittaa, Venäjän regaalioista Singerin ompelukoneisiin.

Hotellissa oli myös pieni kruununperillinen Alekseille omistettu kappeli ja siellä järjestetäänn pieniä konsertteja. Ihan lähellä oli Romanovien 300-vuotisjuhlalle omistettu kirkko, joka oli rakennettu vanhavenäläiseen tyyliin ja jonka vieressä oli pätkä punaista tiilimuuria Moskovan Kremlin tyyliin.

No, tuollaisia temaattisia pikku hotelleita nyt maassa riittää. Yövyin joskus myös Maršal-hotellissa, jossa oli Mannerheimille omistettu näyttely.

Dom Romanovyh (kääntyy yleensä parhaiten Romanovien dynastiaksi) oli kaikessa herttaisuudessaan kuitenkin vaikuttava esimerkki imperiaalisesta ikävästä, nostalgiasta, joka kohdistuu siihen Venäjään, jonka menetimme (Rossija, kotoruju my poterjali), kuten oli nimeltään Stanilas Govoruhinin kuuluisa filmi neuvostovallan loppuajoilta.

Keisarivallan loisto ja korkeakulttuuri, joka kerran ilmeni niin monessa arkipäivänkin asiassa, oli tietysti huikeassa kontrastissa siihen rappioon, joka oli vallannut koko Neuvostoliiton sen loppuaikoina. Muuan esimerkki näiden kahden rinnastamisesta on kuuluisa filmi Metsästyksen kansalliset erityispiirteet, joka teki Ville Haapasalon suureksi julkkikseksi Venäjällä.

Filmissä unelmat tsaarin metsästyksestä ja jatkuvassa kännissä örveltävistä neukkujätkistä ovat niin huikeassa kontrastissa, että tuloksena on hykerryttävän hauska ja samalla tietenkin traaginen näkymä koko tuohon Venäjän suureen vallankumoukseen.

Keisariperhe on nyt kanonisoitu, he ovat marttyyrejä, jotka esitetään omassa ikonissaan. Ne jätkät, jotka lokakuussa 1917 kaappasivat vallan, ovat sen sijaan saaneet historian tuomion. He ainakin tuhosivat Venäjän, mikä ei estä nostalgiannälkäisiä arvostamasta myös heidän saavutuksiaan, esimerkiksi sotilaallisella alalla.

Tuo imperiaalinen (venäläinen suosikkitermi, jolla vältetään ajatus imperialismista) nostalgia tuppaa vain olemaan kovin falskia, kuten vastaava suhde menneisyyteen yleensäkin. Nikolai II:n uran huippukohtia oli Romanovien dynastian (Dom Romanovyh) 300-vuotisjuhla, jonka kunniaksi nostettiin innolla esiin myös vanhaa Venäjää, sitä, jonka Pietari Suuri sitten hävitti, sikäli kuin pystyi.

Kuten tunnettua, tuon vanhan Venäjän ihailu oli tunnusomaista slavofiileille, jotka sen tähden joutuivat myös hallitsijaa lähellä olevien piirien epäluulojen kohteeksi: mitä nuo puoliturkeissa kekkaloivat intellektuellit oikein luulivat olevansa arvostellessaan Pietaria ja hänen seuraajiaan, muka kansan vastakohtana?

Kunnon venäläisen patriootin kuului aina kumartaa Jumalan armosta hallitsevan monarkin töitä, olivatpa ne sitten keskenään ristiriidassa tai ei.

Yhtä kaikki tuohon Nikolai II:n loppuaikaan sijoittui suuri kansallisromantiikan, etten sanoisi kitschin aalto. Sellaiseksi se toki ymmärrettiin jo omana aikanaan.

Kukapa tiedostavan intelligentsijan jäsen olisi voinut 1900-luvun alussa kannattaa tsarismia? Se olisi ollut moraalinen kuolemantuomio vertaisten keskuudessa. Samalla myös koko se romantiikan ja nostalgian aalto, joka nousi tsaariperheen ympärille, leimattiin taantumuksellisen politiikan ja pošlostin leimalla.

Sitä edustivat Nikolain ja Aleksandran kaikkialle levitetyt kuvat kansallisromanttisissa asuissa, siihen kuului Pietarin Verikirkko, joka oli mahdollisimman jyrkässä ristiriidassa koko kaupungin hengen kanssa. Pietarihan oli halunnut rakentaa nimikkokaupungistaan anti-Moskovan, rationaalisen ja eurooppalaisen kaupungin, ei mitään uutta pimeiden musikoiden Moskovaa.

Sellaisessa kaupungissa kirkkojenkin tuli olla empiretyylisiä ja kupoleilla varustettuja, kuten kirkkokansan tuli olla länsimaalaisittain pukeutunutta ja parratonta. Pietari nimitti kaupunkiaan paratiisikseen. Moskova taas mitä ilmeisimmin oli hänelle tuulahdus tämänpuolisesta helvetistä: siitä takapajuisuudesta, jonka voittaminen oli hänen elämäntyönsä.

Yhtä kaikki, vuosisadan vaihteessa vanha Moskovan Venäjä oli mielikuvien tasolla voimalla palannut takaisin, se oli romanttisen mielikuvituksen luomus, anakronistinen kuvitelma menneestä maailmasta, jossa kansa vielä oli kansaa ja tsaarit tsaareja eivätkä keisareita.

Nyt, sadan vuoden kuluttua nostalginen paluu tuohon vanhaan nostalgiseen paluuseen tuntuu olevan ikään kuin kitschiä toisessa potenssissa. Kenelle enää tulisi edes mieleen, miten epäaitoa se oli jo alun pitäen?

Tämä suuri nostalginen paluu menneisyyteen on nähtävissä myös kaupungin patsaissa.

Pietarissa kuuluu olevan kuutisentuhatta muistomerkkiä, mutta toki vain osa niistä on patsaita. Pronssisen patsaan pystyttäminen on jo fyysisesti merkittävä suoritus ja kun ne sijoitetaan paraatipaikoille, tulee niistä myös julkisia palvonnan esineitä.

Kun Mannerheim ratsastajapatsas meillä aikoinaan pysytettiin, kuului ääniä, joiden mukaan kyseessä oli Euroopan viimeinen ratsastajapatsas. Sehän on ns. näköispatsas tämän vuosisadan ihmisestä hevosen selässä. Anakronismi jo aiheeltaan.

No, sellaisia on sitten kommunismin kukistumisen jälkeen tullut myös Pietariin paraatipaikoille. Aleksanteri Nevski on jo pari vuosikymmentä patsastellut lavraluostarin edessä ja aikoinaan kovin pilkattu Begemoth eli Aleksanteri III:n patsas on myös nostettu pystyyn, ei tosin enää Znamenskaja-aukiolle, jonka nimeä ei ole palautettu.

Mutta näiden ohella ihan uusia patsaita on ainakin parikymmentä. Nikolai Veriseksi jo aikoinaan kutsuttu Nikolai II on nyt saanut patsaansa, Venäjän ja Gruusian ikuista, imperiaalista ystävyyttä -vielä hiljattainhan sellaisen oletettiin olevan olemassa- puolestaan symbolisoinee vuoden 1812 sankarin, meilläkin vierailleen ruhtinas Bagrationin patsas.

Sen lisäksi ovat tulleet uusi Suvorovin patsas, laivaston ja rakettijoukkojen suojelijan, amiraali Ušakovin patsas, joka on Kronstadtissa, on kenraali Brusilov ja monia, monia muita ”vanhaan” eli vallankumousta edeltävään Venäjään liittyvien sankarien patsaita.

Noista patsaista oli lavran hautausmaan näyttelyhallissa jopa hyperlinkeillä varustettu kartta. Valitettavasti ei ollut brosyyriä, mutta tilannehan muuttuukin jatkuvasti.

Kun käveli Harkovinkadulta, Romanovien talosta Aleksanteri Nevskin patsaan ohi lavran patsasnäyttelyyn, tuntui ilma olevan sakeanaan falskia nostalgiaa ja virallista patriotismia, joka tuo mieleen Nikolai I:n ajat.

Mutta eihän tässä koko tarina ole.

Kun tutkitaan Pietarin uusi patsaita, on niissä vahvasti mukana myös moderni ja jopa leikkisä näkökulma. Toisinajattelijoillekin löytyy tilaa. On Josif Brodskin ja Sergei Dovlatovin patsasta, kissapatsas, ”Puskin poistui”-patsas lähellä kaksintaistelupaikkaa, löytyy hykerryttävän hauska Trezzini, piippua poltteleva Vasilinsaaren Vasili, 12 tuolin veijarisankari Ostap Bender ja niin edelleen ja niin edelleen.

Kun jatkoin toiseen suuntaan, Gontšarskaja ulitsaa Moskovan aseman suuntaan, tuli sitten taas vastaan tämä läntinen tatuointien, amerikkalaisuuden, metallimusiikin ja muun aikamme roskan maailma. Muuan kellarikauppa oli nimeltäänkin White Trash…

Pisteenä i:n päälle oli kirjakaupasta mkaan tarttunut opus 11 mifov o Rossijskoj Imperii (Aleksandr Musafarov, Jauza, Moskova 2018, 315 s.

Tekijä kumoaa siinä myytit venäläisestä likaisuudesta, juoppoudesta, varastelusta, teknisestä jälkeenjääneisyydestä ja vastaavasta. Hän on siis samalla asialla, kuin kulttuuriministeri Medinski, joka on tehnyt asiasta kokonaisen kirjasarjan.

Musafarov haluaa myös kumota myytin vallankumousta edeltäneen Venäjän eliitin kyvyttömyydestä ja armeijan kelvottomuudesta. Itse asiassa Venäjä oli huimaa vauhtia kehittyvä, ihmiskunnan eturivin maa miltei joka suteessa.

Miksi se sitten sortui? Kirjoittajan mukaan asiaa voidaan verrata Titanicin kohtaloon. Molemmat edustivat aikansa huippua, mutta kaikilla aloilla kehitys ei edennyt yhtä nopeasti.

Titanic sortui omaan mahtavuuteensa: sillä oli huikea suorituskyky, mutta ei kykyä paikantautua ja pysyä ajan tasalla jäävuorten kaltaisista vaaroista.

Sen, miten tämä sitten soveltuu Venäjään, jättää kirjolitta tulevien tutkijoiden selvitettäväksi…

 

 

Timo Vihavainen ma 26.08. 00:09

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Outoja pohjolan kansoja

to 21.05. 23:12

Kerettiläinen pietistien piireissä

la 16.05. 23:12

Kollektiivinen agitaattori

ma 11.05. 23:19

Tiedemies ja hänen aikansa

su 03.05. 22:20

Kansakunnan muistiongelmat

ti 28.04. 23:27

Turpaa tukitaan?

to 23.04. 18:35

Kun näytettiin, kenellä on varaa ja kenellä ei

su 19.04. 22:49

Olennaisista kysymyksistä

ke 15.04. 21:54

Exodukset

la 11.04. 20:14

Vasemmuuden ongelmia

ma 06.04. 22:37

blogit

Vieraskynä

Pedofiilipropagandaa sukupuolentutkimuksen peruskurssilla

la 16.05.2020 23:43

Juha Ahvio

Se on salaliittoteoria!

to 21.05.2020 23:17

Professorin Ajatuksia

Se on laatu eikä määrä - mutta miten lasku maksetaan?

to 21.05.2020 23:11

Marko Hamilo

Kansalaiset vaarassa! Nyt tarvitaan hätätilahallitus!

su 19.04.2020 22:47

Jukka Hankamäki

Koronaviruksen lentoon lähtö: näyttö vihervasemmiston viisaudesta

to 21.05.2020 23:13

Petteri Hiienkoski

Koronavirustaudin maailmanlaajuinen tuhovoima pandemiavertailussa

la 09.05.2020 16:34

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Laura Huhtasaari

Euron purkaminen pysäyttäisi liittovaltiokehityksen

la 25.04.2020 12:03

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Logged in: Loisivatko hikikomoreiksi vetäytyneet suomalaisnuorukaiset?

ma 20.04.2020 01:30

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Kirja-arvio: Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan

ke 29.05.2019 09:00

Arto Luukkanen

Vihriälän visio: Suomesta tautinen Kurjala

la 16.05.2020 23:13

Mika Niikko

Liittyen Suomen Kuvalehden uutisointiin (20. ja 21.1.2020)

ke 22.01.2020 22:20

Musta Orkidea

Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä

pe 08.02.2019 13:23

Mikko Paunio

Mikä ihmeen Woke?

pe 21.02.2020 00:16

Heikki Porkka

Älä koskaan luota Ylen uutisointiin tarkistamatta faktoja

ti 28.04.2020 09:51

Tapio Puolimatka

Sukupuoli muutoksessa

ke 19.02.2020 21:42

Olli Pusa

EU-huijaus ja laittomuus etenee

ti 26.05.2020 23:21

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Poikkeukselliset ajat

to 16.04.2020 12:37

Reijo Tossavainen

Auta avun tarpeessa

to 19.03.2020 07:33

Jessica Vahtera

Kuuden euron kohtuus missä palkkatasa-arvo?

ma 11.05.2020 17:17

Pauli Vahtera

Monikulttuurisuus tuhoaa luottamuksen yhteiskunnassa

to 21.05.2020 23:28

Timo Vihavainen

Outoja pohjolan kansoja

to 21.05.2020 23:12

Matti Viren

Kuka pelastaa kunnat?

to 21.05.2020 23:15