Blogi: Timo Vihavainen, ke 09.10.2019 00:24

Rankkoja puheita

Es klingelt noch immer

 

Matti Klinge, Canicula. Päiväkirjastani 2018-2019. Siltala 2019, 212 s.

 

Matti Klinge on niitä, joista kannattaa aina sopivissa yhteyksissä eli lähes aina mainita myös titteli. Siis professori Matti Klinge.

Akateeminen ura on nimittäin niin täysin keskeinen asia hänen ajatus- ja kokemusmaailmalleen ja siis myös itseymmärrykselleen. Siltä varalta, ettei joku asiaa tiedä, totean vielä, että se professuuri, jota Klinge neljännesvuosisadan verran hoiti, oli ordinariuksen virka eikä siis joku niistä lukemattomista vähäpätöisemmistä toimista, joita tuolla nimikkeellä nykyään on.

Sanon tämän ilman sarvia ja hampaita. Maailma on muuttunut perusteellisesti ja yliopistomaailma sen mukana. Massayliopiston professori ei enää ole se olympolainen tulevan eliitin kasvattaja, joka aikoinaan työskenteli suorastaan keisarin välittömässä valvonnassa tai ainakin hänen katseensa piirissä.

Tuohon aikaan kasvatus vielä oli akateemisen opiskelun tärkein osa, ellei sellaiseksi laskettu siihen liittyvää verkostoitumista, joka taas tapahtui paljolta akateemisissa juhlissa ja seremonioissa, siis leikeissä, jollaiset aina ovat kulttuurin keskeistä ainesta.

Muistan jonkun ulkomaalaisen joskus takavuosina kertoneen, ettei Suomessa professoreita pidetä naurettavina, vaan heitä arvostetaan suuresti. Eräissä muissa maissa kamarioppineiden, mahdollisesti aspergerin syndroomasta kärsivien, monomaanisesti tieteeseensä uppoutuneiden peruukkien ympärille sen sijaan pakkasi muodostumaan tietty koomisuuden kehä.

Varmemmaksi vakuudeksi totean, etten itse suinkaan pidä Klingeä naurettavana, saati tyhjänpäiväisenä, kuten monet erehtyvät tekemään sillä perusteella, että hän tässä pyhän yksinkertaisuuden (edle Einfalt) maassa esiintyy kuin ranskalainen intellektuelli Ranskassa. Ympäristö ei ole kiitollisin mahdollinen, mutta miten tylsää olisikaan, jos kaikki täällä pokkuroisivat ympäristönsä arvostuksia.

Sitä paitsi Klingellä on aina sanottavaa ja hän myös uskaltaa sen sanoa. Jokin jonninjoutava dandy tai coquin sen sijaan ajattelee vain omaa imagoaan ja egoaan, joita ei kyllä sankarimmekaan laiminlyö, pois se.

Mutta itse kirjaan. Kyseessä on peräti jo kahdeskymmenesensimmäinen nide päiväkirjasarjaa, jota moni siitä huolimatta aina säännöllisesti seuraa. Minä muiden muassa.

Mutta mitä tarkoittaa canicula? Latinisti ymmärtää heti, että kyseessä on pieni koira, mutta tässä tapauksessa sillä on siirtomerkitys.

Tässä nimittäin viitataan Pienen koiran tähdistöön ja sen kirkkaimpaan tähteen Siriukseen, joka nousee ja laskee yhdessä auringon kanssa heinäkuun 24. ja elokuun 24.päivän välisenä aikana.

Tämä jakso, joka meillä tunnetaan mätäkuuna, on Euroopassa lomakausi. Ranskalaiset kutsuvatkin sen mukaan lomaansa nimellä canicul ja samoin tekevät venäläiset (kanikuly, каникулы). Ei siis kanikulyi.

Hauska pikku tiedonmurunen se on tämäkin, mutta Klingen varsinainen anti ei ole näissä kuriositeeteissa, joita hän kyllä mielellään myös viljelee.

Se on mielipiteissä tai pikemminkin ajattelussa, jota ei poliittisen korrektiuden pelko rajoita. Usein näkemyksillä on vankka pohjansa asiantuntemuksessa, mikä ei tarkoita sitä, että ne sillä perusteella olisivat oikeampia kuin muiden asiantuntijoiden. Niillä on joka tapauksessa puolellaan se etu, että kirjoittaja tietää, mistä puhuu.

Ajatelkaamme vaikkapa sortokausien käsitettä. Klinge näkee ne konstruktiona, jolla ei ole todellista pohjaa omassa ajassaan. Hän jopa innostuu siteeraamaan Selma Lagerlöfin pilkallista reaktiota suomalasten ruikutukseen toisen sortokauden johdosta: hellidudan ändå!

No, eihän meille kovin paljon pahaa silloin tehty eikä ehdittykään tehdä ja kaiken kohtuuden nimessä on syytä muistaa, miten suuressa määrin eräät täkäläiset piirit onnistuivat provosoimaan Venäjän vallanpitäjiä.

Kuitenkin, kaikitenkin, olimme äärimmäisen vaarallisessa tilanteessa ja sitä paitsi vastustuskykymme oli tuohon aikaan jo lähes lopahtanut. Karrierismi ja poliittinen korrektius mädättivät kulttuuriamme ja uhkasivat paisua valtavirraksi.

Klinge on mielestäni kuitenkin oikeassa täräyttäessään täyslaidallisen omahyväisiä vastarintamiehiä ja avanturistisia aktivisteja vastaan. Heitä saamme, paitsi kiittää, myös syyttää paljosta. Tässä on taas muuan noista historian monimutkaisista solmukohdista, joita ei kannata ymmärtää liian nopeasti.

Entäpä se uusjuutalaisuusaalto, joka Klingen havaintojen mukaan alkoi 1990-luvulla?

Kyseessä on tosiaankin mielenkiintoinen ilmiö, jonka synnyn kirjoittaja liittää Saksan yhdistymiseen ja Neuvostoliiton romahdukseen.

Miksi holokaustista tuli se maailmansodan suuri teema juuri nyt ja vasta nyt?

Kyllähän asiat tunnettiin jo sodan päättymisestä lähtien, mutta pahuuden symboliksi olivat nousseet pikemminkin Japanin kaupunkien atomipommitukset.

Seemiläisyyteen näyttää kuuluvan voimakas sukuajattelu polvesta toiseen. Meillä taas jokainen vastaa itsestään. Suvusta vait’ sanoi jo maaherra Wibelius ja taisi muuten sanoa myös Stalin, vaikka ei niin ajatellutkaan.

Mutta se, mitä Amerikka keksii, sitä muu maailma seuraa.

Itse puolestani pidän mahdollisena, että joku päivä ylimmäksi symboliseksi pahaksi vielä nostetaan se kauheus, että äidit söivät lapsiaan. Näinhän on historiassa tapahtunut yhä uudelleen, kuten tiedämme ja Euroopassa niin tapahtui viimeksi Leningradin piirityksessä.

Mutta riittäähän tuota hirveyksien muistelemista, jos niin halutaan. Kiintoisaa on, miksi halutaan ja mitä ja milloin nimenomaan. Historioitsijan merkittävä anti yleisölleen voisi olla asioiden suhteuttaminen. Horror storyt ovat epäilemättä jännittäviä eli kiihottavia, mutta sitä tuskin voi pitää merkittävänä arvona sinänsä.

Muuan Klingen ilonaihe on nyt havaittava anglosaksisen maailman ja etenkin sen (epä)kulttuurin laskusuunta. Tosin englannin kielen ylivallan kasvu on vain jatkunut ja huolimatta asian monista käytännön hyödyistä on epäilemättä totta, että eurooppalaisen perintömme siirtyminen sukupolvelta toiselle on vaarassa, kun ei osata kieliä.

Sitä paitsi median taso on tullut yhä surkeammaksi. Helsingin Sanomat on esimerkki kielen tylsästä rahvaanomaisuudesta virheitä vilisevässä tekstissään. Toimittajat, jotka eivät kykene lukemaan lähteitään muilla kielillä kuin englanniksi, ovat lisäksi sivistymättömiä.

Tottahan tämä on, joka sana ja on mainiota, että jostakin löytyy vielä memento, joka herättelee amerikkalaistyyliseen itsekehuunsa uppoutunutta toimittajakuntaa.

Toki tästäkin kirjasta virheitä löytyy, mutta olisi pikkumaista puuttua niihin, kun itse sisältö on niinkin raikasta ja älyllisesti stimuloivaa kuin se on.

Vanha totuus, jonka mukaan nuorison on syytä kuunnella vanhaa polvea, vaikka se ei sitä tietysti tottelekaan, koska ei vielä kykene viisautta ymmärtämään, soveltuu hyvin myös tähän kirjaan. Kunhan ensin opiskelee tarpeeksi, sopii sitten vaikka kapinoida.

Se tyhjän jauhaminen, jota nuoriso nykyään mielellään kapinointinaan markkinoi ja joka useimmiten on pelkkää apinointia, kumisee vain tyhjyyttään. Vanhalla polvella, joka osaa suhteuttaa nykypäivän osaksi pitempää jatkumoa, on sen sijaan aina tarjottavana pohdinnan arvoisia näkemyksiä.

Kiitoksia siis vain taas kirjoittajalle. Jatkoa odotellaan!

 

 

Timo Vihavainen ke 09.10. 00:24

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Mikko Saksalainen

ti 28.01. 22:34

Poliitikkojen mielipidettä kaivataan nyt

ma 27.01. 23:00

Vastenmielisten ruokien maailmasta

la 25.01. 23:41

Muuan rikos.

pe 24.01. 13:56

Kunne kuljetettanehen?

to 23.01. 23:42

Kulttuurimme kärkipaikat

ke 22.01. 21:07

Neron mietteitä

la 18.01. 22:53

Tunnuksia ja vaalilauseita

ke 15.01. 22:48

Vihaisuuden kauhistuksesta

su 12.01. 21:41

Korruptiota marokkolaisittain

la 11.01. 00:09

blogit

Vieraskynä

"Ei koskaan enää"

pe 24.01.2020 14:32

Juha Ahvio

Apostolinen uskontunnustus määrittelee klassisen kristinuskon

la 25.01.2020 23:43

Professorin Ajatuksia

Jyväskylä ja luonnollinen monopoli

ti 28.01.2020 22:33

Marko Hamilo

Kaksi kirjaa humanismin hulluudesta

su 22.12.2019 00:08

Jukka Hankamäki

Valemedia hautasi viikon jymyuutisen - täytti sivunsa vasta- ja peitejutuilla

ti 28.01.2020 22:35

Petteri Hiienkoski

Hallituskriisi on myös laillisuuskriisi

pe 13.12.2019 14:45

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Laura Huhtasaari

Apua, valta vaihtuu

la 04.01.2020 00:01

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

ISIS:in vangin tositarina - Nadia Murad

la 25.01.2020 04:43

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Kirja-arvio: Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan

ke 29.05.2019 09:00

Arto Luukkanen

Vihreät pyrkivät totaaliseen hallintaan - kuten kommunistit aikoinaan

to 23.01.2020 23:43

Mika Niikko

Liittyen Suomen Kuvalehden uutisointiin (20. ja 21.1.2020)

ke 22.01.2020 22:20

Musta Orkidea

Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä

pe 08.02.2019 13:23

Mikko Paunio

Nyt HS megavalehtelee Delhin ilmansaasteiden syistä

to 23.01.2020 23:46

Heikki Porkka

MTV häpäisee Hämeenlinnan uhria ja suomalaisia

ke 29.01.2020 01:28

Tapio Puolimatka

Voiko mies synnyttää?

ma 07.10.2019 23:31

Olli Pusa

Tutkija Ohisalon logiikka?

pe 24.01.2020 00:04

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Silakat - vasemmistofasismin valeviitta ?

ma 13.01.2020 20:49

Reijo Tossavainen

Vihreät nuoret haukkuvat väärää puuta

pe 23.08.2019 09:24

Jessica Vahtera

Työhyvinvointia yhteiskunnan piikkiin

to 22.08.2019 16:17

Pauli Vahtera

Mansikanpoimintaa ja sokerijuurikkaan harvennusta

su 14.07.2019 21:43

Timo Vihavainen

Mikko Saksalainen

ti 28.01.2020 22:34

Matti Viren

Rahaa Suomen Akatemiasta

la 18.01.2020 23:39