Kansallinen museo

Englantilaisilta tunnetusti puuttuu kansallismuseo, mikä on taas yksi tuon omituisen kansan pikku erikoisuuksia. National Portrait Gallerya on ehdotettu sellaisen korvikkeeksi, mutta eihän se nyt oikein onnistu.

Toki sitten on parikin sotamuseota ja sota kyllä aina kuuluu sekä valtion että kansakunnan suuriin hetkiin, mutta kuuluuhan niihin paljon muutakin, luojan kiitos.

Virolaisten kansallismuseo taas, siellä Tarton lentokentällä on valtava kielitieteellis-kansatieteellinen kokoelma eikä muuta. Se on lajissaan vaikuttava, mutta suuntaukseltaan kovin omaleimainen. Se selittynee paljolta siitä, että virolaisilla kuten suomalaisillakin, varsinainen valtiollinen historia on aika tuoretta.

Toki me molemmat voisimme helposti nostaa myös esille vanhoja taruja esihistorialliselta ajalta naapurien kronikoiden ja kansanrunouden pohjalta.

Mutta sellainen kuuluisi kansallisromantiikkaan, joka on kovin kaukana nykypäivästä.

Ruotsalaisilla on paitsi hieno armeijamuseo ja laivastomuseo, myös mainio historiallinen museo, jonka nimenä ei kuitenkaan ole kansallismuseo. Lisäksi on vielä Nordiska museet, joka on sangen kansallinen luonteeltaan sekin ja lisäksi paljon muuta.

Syystä tai toisesta kuitenkin kansallismuseon nimi on varattu taidemuseolle, joka ainakin nyt on vain pieneltä osalta kansallinen ja pyrkii sen sijaan esittelemään koko maailman tai ainakin länsimaisen kulttuuripiirin parasta taidetta kansallisuuteen katsomatta, siis vähän kuten meidän Ateneumimme.

Kun tuo museo taas remontin jälkeen aukesi, oli se pakko käyvä katsomassa eikä siinä aika hukkaan mennytkään.

Nationalmuseetissa ei ole Eremitaasin loputonta paljoutta, mutta komeutta kyllä aivan riittävästi entisen suurvallan tarpeisiin. Myös 1800-luvun historiamaalaukset seinillä antavat, toden totta, tiettyä kansallisen pyhätön tunnelmaa.

Eteisaulaan maalattu fresko Keskitalven blot kuuluu saaneen aikaan Ruotsin taidehistorian suurimman skandaalin. Kyseessähän on viikinkien barbaarisuutta havainnollisesti kuvaava maalaus, jossa uhripappi valmistautuu tappamaan alastoman nuoren miehen Torin vasaralla ja punakaapuinen avustaja pitelee selkänsä takana veistä, jonka avulla toimitusta sitten on tainnutuksen jälkeen määrä jatkaa.

Tämä taisi olla liikaa aikansa patriooteille, joiden mielestä maan menneisyys myös villillä viikinkiajalla ansaitsi kunnioitusta. Kuten tunnettua, myös sankarikuninkaiden arvosteleminen oli åitkään hyvin arkaluontoinen asia, jota vasta August Strindberg taisi uskaltautua tekemään Kaarle XII:n kohdalla ja sai siitä myös asianmukaista palautetta.

Sivumennen sanoen, nykyään Blot-juhla on yhä käytössä ainakin Helsingissä pursiseura Sindbadilla, joka käsittääkseni viettää sitä varsin sivistyneesti ja asiallisesti.

Kansalliset symbolit ovat herkkiä asioita tai ainakin olivat vielä sata vuotta sitten ja sitä ennen. Elävästä mallista tehty, Kustaa II Adolfia esittävä veistos ei imartele malliaan ja tuo esille muun muassa tämän voimakkaan kierosilmäisyyden.

Itse kokoelmissa ei kuitenkaan ollut montakaan varsinaisesti kansallista teosta. Kaarle XII:n ruumiin kuljetusta yli Norjan vuorten kuvaava mahtiteos on poikkeus maalausten joukossa. Vaikuttava toki myös on Sergelin veistosten kokoelma, joka tuo mieleen sen, että meillä koko veistotaide alkoi vasta sata vuotta myöhemmin, niin valtakunnanosa kuin olimmekin.

Joitakin hallitsijoiden kuvia museossa toki on, mutta ei esimerkiksi sellaista kuvagalleriaa, jota olisi mukava näyttää koululaisille. Ehkäpä on ajateltu, ettei ole sopivaakaan ihan kaikille kansanryhmille kertoa Ruotsin vanhasta historiasta, joka ei kuitenkaan ole heidän omaa historiaansa.

Ranskassahan jokunen aika sitten pilkattiin kovin koulun lukukirjoja, joissa aloitettiin kappale sanomalla ”esi-isämme, muinaiset gallialaiset”. Eiväthän erämaan ja savannien poikien sukujuuret Galliassa olleet.

Mutta millainen on se kansakunta, jonka historia hajoaa lukemattomiksi eri puolilta maailma saapuneiden eri kuppikuntien historioiksi? Entä mitä ymmärtävät vanhasta taiteesta sellaiset sukupolvet, joille ei lainkaan opeteta antiikin historiaa eikä kristinuskon ja juutalaisuuden pyhien kirjojen sisällystä?

Ruotsissahan oli aivan hiljattain tietääkseni jo päätetty luopua antiikin historian opettamisesta, mutta peruttiin sitten aie ihan viime hetkessä.

Kaikkinensa, tuo uudelleen avattu kansallinen taidemuseo on yhtä hyvä ja kiinnostava kuin ennenkin. Sen vanhojen, usein uskonnollisia aiheita käsittelevien mestariteosten äärellä tekee mieli viipyä pitkäänkin. Uusi design-osasto sen sijaan näyttää, yleisestä kävelyvauhdista päätelleen, jättävän useimmat kylmäksi.

Tukholma on myös täynnään hyviä ja komeita kirkkoja. Käväisin nyt sekä Katariinan kirkossa että Ruotsin katolisessa tuomiokirkossa. Jälkimmäinen näyttää olevan ainakin puolalaisten suosiossa. Muutenhan uskonnollisuus kristillisyyden osalta on tuossa maassa huvennut kovin vähiin, minkä voi todeta selailemalla sanomalehtien kuolinilmoituksia.

Ranskalaiset tutkijat tekivät takavuosina johtopäätöksiä uskonnon hiipumisesta omassa maassaan tutkimalla hautakivien kirjoituksia. Vielä 1800-luvun alussa muistelen suuren osan viitanneen ylösnousemukseen ja jälleennäkemisen toivoon. Sittemmin tämä jäi pois muodista. Ehkäpä syynä oli uskon puute.

Ruotsalaisten lehtien kuolinilmoituksissa on nykyään mitä moninaisimpia pikku kuvia ja vinjettejä ja risti taitaa olla kaikkein harvinaisimmasta päästä. Yleisempää muistelen olevan veneilyyn liittyvän aihepiirin, purjehtimisen tai soutamisen johonkin toiseen paikkaan, ehkäpä Styx-virran yli.

En tiedä, onko uskonto Ruotsissa suorastaan täydellisessä lamassa ja onko edes nationalismi henkitoreissaan. Luulen, että viimemainittu on vain omaksunut uusia muotoja, vaikka kansakunnan olemassaoloa vastaanhan kai sielläkin saarnataan.

Ruotsin lippu ja värit ovat kuitenkin siellä yhä useimmille suuri yhdistävä symboli ja ylpeyden aihe eivätkä syyttä olekaan. Toki niiden symboliikka onkin aika toisenlainen kuin oman lippumme ja omien väriemme lyhyt tarina.

Kristillisyydestä voisi kyllä olla hieman huolissaan. Kun yksi uskonto menee, tuppaa toinen tulemaan sen tilalle. Pikku Gretan saarnaama variantti vaikuttaa kaikessa lapsellisuudessaan aika vaarattomalta, mutta toisaalta myös siinä on tietty fanaattisuuden ja totalitaarisuuden vivahde.

Kansa, joka joskus oli innostunut uhraamaan ihmisiä, voisi varmaan tehdä saman uudelleenkin, kunhan tarpeeksi vakuuttavia perusteita esitettäisiin. Virallisen liturgian lällärikamaa ei kannata ottaa ihan vakavissaan. Pintaahan se vain on ja molempien sukupuolten tädeille tarkoitettua.