Hölmöjä harmittaa

Aikoinaan minulle ostettiin Lasten kultainen kirja. Se oli aika lailla tuohivirsupainotteinen kokoelma erilaisia vanhoja ja uudempia juttuja, satuja, sananparsia, värssyjä ja viisauksia. Monta hauskaa hetkeä sen parissa tuli vietettyä ja jotakin jäi muistiinkin, muun muassa runo, jossa keskushenkilö (hölmö) alituiseen synkeästi suuttui.

Runo loppui seuraavasti:

hölmö kynsi päätään,

paksua päätään,

synkeästi suuttui,

päästä ruuvi puuttui

Olin kai tuolloin jostakin (kirjallisuudesta?) saanut päähäni, että suuttumus oli jotenkin jalo tunne, joka syntyi loukatusta oikeudesta, kunniasta ja vastaavista ylevistä asioista.

Nyt sitten täräytettiinkin päin naamaa, että se nyt oli vain hölmö, joka suuttui ja itse asiassa ongelma taisikin löytyä ihan omasta päästä ja siellä ja vain siellä se myös ratkeaisi.

Kun ajattelin kriittisesti omaa käytöstäni, oli pakko myöntää, että juuri suuttuessani olin ollut tyhmimmilläni. Silloin olivat järjen argumentit saaneet väistyä tunteen tieltä ja tuloksena oli ollut kaikenlaista ikävyyttä ja aivan tarpeetonta onnettomuutta.

Mutta miten tulla viisaaksi? Kaikenlaisia reseptejä löytyi niin kansanperinteen aarteistosta kuin uudemmistakin elämänohjeista. Yksi sellainen kehotti laskemaan vaikkapa kymmeneen tai sataan ennen kuin teki mitään harkitsematonta.

En koskaan oppinut tätä taitoa. Sitäkin mieluisampaa oli nähdä, miten poikani joskus alakoululaisena, tietokoneen kanssa painiskellessaan laski kovalla äänellä kymmeneen ja vasta sen jälkeen täräytti hirmuisen ärräpään. Olisinpa itse aikanani kyennyt tuohon suoritukseen! Se oli hyvä alku.

Hölmöys ei suinkaan ole aina kohtalo. Siitä saattaa parantua siedätyksellä ja itsekasvatuksella, edellyttäen että on kehityskelpoinen ja useimmat meistä ilmeisesti ovat.

Olennaista tässä on, että maailma ei ole niin simppeli, kuin sen hölmöjen mielestä pitäisi olla. Ajan mittaan tämän voi oppia ymmärtämään. Saattaa aluksi tuntua sietämättömältä, ettei todellisuus mukaudu meidän logiikkaamme ja haluihimme, mutta tämänkin asian voi oppia ainakin kantapään kautta ja yleensä se iän mukana myös opitaan.

On hyvin vähän sellaisia vanhoja ihmisiä, joihin voisi varauksetta liittää määreen hölmö. Hölmöyden vastakohta on viisaus ja iän tuoman elämänkokemuksen mukana sillä on taipumus luonnonvoimaisesti lisääntyä.

Suhtaudun itse varauksin sellaiseen ajattelutapaan, joka edellyttää, ettei hölmöille saisi antaa aihetta loukkaantua mistään. Vieroksun myös sitä, että viranomaiset velvoitetaan tekeytymään hölmöiksi.

Nykyäänhän näyttää olevan suorastaan totalitaristinen liike, jonka mukaan yhteiskuntaa olisi kehitettävä sellaiseksi, ettei hölmöydestä johtuva mielensä pahoittaminen olisi mahdollista. Keinoja ei viime kädessä ole kovin paljon, se keino yli muiden, johon nyt kiinnitetään eniten toiveita, on ns. nollatoleranssi.

Turha sanoakaan, ettei tämä ole mitään sattumaa. Siinäpä ovat yhtälön molemmat puolet reilusti näkyvillä eikä sen ratkaiseminen vaadi erityisiä ponnisteluja.

Kun nykyään seuraa kilpailua tuohtumuksen, närkästyksen, loukkaantumisen ja mielensä pahoittamisen määrän ja aiheiden moninaisuuden suhteen, tulee väistämättä mieleen tuo Lasten kultaisen kirjan viisas runo.

Tuossa jalossa kilvassa Ruotsi johtaa nyt Suomea kuusi-nolla tai jotakin siihen tapaan (653 laulajaa on loukkaantunut). Meillä kaikki on vaatimattomampaa, mutta onpa sentään johtava intellektuelli jälleen urheasti altistanut itsensä naurettavuuskuittailuille (mikä syy loukkaantua!) ja antanut koko sivun profiilinsa käytettäväksi loukkaantujien asian hyväksi.

Onhan se hyvä yritys. Ehkäpä tästä piankin pääsemme sellaiseen maailmaan, jossa ei mistään loukkaannuta eikä mieliä pahoiteta, ei edes nuorella iällä. Eiköhän se tapahdu vain ja ainoastaan tuota mainoiota nollatoleranssia aina vain eteenpäin vyöryttämällä?

Itse suhtaudun asiaan skeptisesti ja (anteeksi nyt!) hieman huvittuneesti.  Elämää, eli tässä tapauksessa asioiden suhteuttamista voi oppia vain elämällä, mutta ei kirjallisuudenkaan harrastaminen pahaa tee ja annan ilmaiseksi vihjeen.

 Sille, joka todella kunnioittaa tämän todellisuutemme ihmeitä eikä vain halua tyytyä olemaan terrible simplificateur, voi suositella tutustumista klassikoihin yleensä ja vaikkapa nyt erityisesti Pascalin, La Rochefoucauld’n ja vastaavien analyytikkojenkin teoksiin.

Myös kansanperinne on todellinen viisauden varasto. Lasten kultainen kirja sisältää siitä vain pienen näytteen, mutta jostakinhan sitä on aloitettava.

Toivon menestystä tässä jalossa toiminnassa, joka tähtää omien hyveiden (googlaa hyve) kehittämiseen, sillä vain se, eikä mikään yhteiskunnallinen närkästys- ja vartiointikampanja voi auttaa meitä kehittymään ihmisinä ja sehän se on tavoittelemisen arvoista eikä hölmöjen suojelu järkytyksiltä.