Kettujen kettu
Duff Cooper, Talleyrand (1932), Otava 1956, 467 s.
Charles Maurice de Talleyrand-Périgord (1754-1838) eli lyhyesti Talleyrand, on Euroopan historian erikoislaatuisimpia hahmoja.
Ennen muuta hänet muistetaan suurena selviytyjänä, aristokraattina, joka eli Ranskan kohtalot vanhasta komennosta aina Ludvig Filipin porvarikuninkuuteen. Kuuluisa vastaus kysymykseen, mitä hän teki hirmuvallan aikana, oli ”minä elin”. Mutta Talleyrand ei vain säilynyt hengissä, vaan vaikutti lähes koko ajan korkeissa viroissa. Hänen panoksensa koko Euroopan kohtaloihin oli ajoittain jopa hyvin suuri.
Nuorena ja vanhempanakin Talleyrand tuli kuuluisaksi taipumuksestaan irstailuun ja pelaamiseen ja tietenkin myös pöydän ilot kuuluivat asiaan. Hänen kaltaisensa aristokraatin kohdalla se merkitsi jatkuvia loisteliaita juhlia. Sellainen elämäntapa maksoi omaisuuksia ja pari kertaa sankari olikin puilla paljailla.
Korkeissa asemissaan hän ei sitten kainostellut ottaa myös suuria lahjuksia, mutta palautti ne reilusti, mikäli lobbaus ei onnistunut.
Naissukupuoleen rampa ja muutenkin vähemmän kaunis ruhtinas (hänestä leivottiin aikanaan Beneventon ruhtinas) tunsi vielä vanhanakin elävää harrastusta ja myös saavutti hämmästyttävää menestystä. Kuollessaan, yli kahdeksankymmentävuotiaana, hänellä oli vielä nuori vaimo, joka ilmeisen hellästi häntä rakasti.
Talleyrand arvosti naisia myös diplomaattitehtävissä ja käytti heitä usein politiikkansa välikappaleina. Naiset näyttävät lumoutuneen ruhtinaan ”sanoin kuvaamattomasta” viehätysvoimasta, joka liittyi hänen persoonaansa. Monisanaista lörpöttelyä ruhtinas kaihtoi ja oli pikemminkin vaikenemisen mestari, mutta hänen henkevyytensä olivat aina teräviä, vaikka hän muisti myös säilyttää huomaavaisuuden erityisesti naisia kohtaan.
Talleyrandin itsehillintä oli tarunomaista ja kun Napoleon kerran raivosi hänelle ja uhkasi hirsipuulla ja teilipyörällä, tokaisi ruhtinas vain tämän poistuttua, että keisari oli tänä aamuna poikkeuksellisen rakastettava.
Koulutukseltaan Talleyrand oli pappi ja hankki itselleen jopoa Autunin piispan viran. Virka oli sinekuuri, jota hän ei koskaan hoitanut, mutta sen turvin hän saattoi palvella vallankumousta ja vihkiä piispoja, joita Vatikaani ei hyväksynyt. Siitä hyvästä hänet julistettiin pannaan, josta hän pääsi vasta kuolinvuoteellaan, neuvoteltuaan Vatikaanin kanssa häntä tyydyttävän sopimuksen.
Talleyrandin ansiot sekä vallankumoukselle että Napoleonille olivat suuret. Jälkimmäisen hän kuitenkin hylkäsi katsottuaan, että tämän politiikka idässä alkoi muodostua holtittomaksi ja ennusti Ranskalle suurta onnettomuutta.
Eräänlaisen rauhanopposition jäsenenä Talleyrand onnistuikin sitten pääsemään voittajien, erityisesti Aleksanteri I:n suosioon ja vaikutti kai ratkaisevasti siihen, että Ranska Wienin kongressissa tuli yhdeksi päättäjistä. eihän Napoleonin Ranskaa tarvinnut pitää ”oikeana” Ranskana, koska oli se toinenkin, siis oppositio.
Tilanne oli analoginen toisen maailmansodan jälkeisen ajan kanssa, jolloin Vichyn Ranskasta hämmästyttävästi tuli yksi voittajavalloista.
Talleyrandin ansiota tai syytä oli myös Bourbonien paluu Ranskan valtaistuimelle. Tämän tuo surkea joukko (jossa itse kuningas ei ollut pahimmasta päästä), maksoi pian kiittämättömyydellä.
Heinäkuun vallankumouksen jälkeen Talleyrand pääsi jälleen pinnalle. Cooperin kertoman anekdootin mukaan Talleyrand ystävineen kuunteli kadulta kuuluvaa melua ja hurraahuutoja ja sanoi ”Me voitamme!” ”Siis ketkä me?” kysyivät seuralaiset, jolloin ruhtinas vastasi: ”Hiljaa vielä. Kerron huomenna”.
Porvarikuninkaan aikana Talleyrandista tuli maansa Englannin lähettiläs ja korkeasta iästään huolimatta hän oli tässä virassaan varsin aktiivinen ja vaikutusvaltainen.
Kirjoittaja kiinnittää paljon huomiota sankarinsa luonteenominaisuuksiin. Laiskuus oli yksi näitä ominaisuuksia, mutta se ei suinkaan merkinnyt, ettei hän olisi työskennellyt ahkerasti, mikäli näki asian sen arvoiseksi.
Kaiken kaikkiaan Talleyrand, kaikkine paheineen oli myös perimmältään sangen hyveellinen. Hän itse selitti, ettei koskaan ollut pettänyt, paitsi silloin, kun koko Ranska oli hänen mukanaan, tarkoittaen Napoleonin hylkäämistä.
Kirjoittaja katsoo, että ruhtinas pysyi koko ajan uskollisena suurelle suunnitelmalleen, joka edellytti rauhaa Englannin ja Ranskan välillä ja tarpeellista vastapainoa Venäjälle idässä. Valloituspolitiikka ja šovinismi olivat Talleyrandille aivan vieraita.
Ruhtinas osasi olla sangen hellä ja rakastettava, millä hän kaiketi hurmasi lukemattomat naisensa. Lähinnä filosofinen oli hänen määritelmänsä rakkaudesta ”realiteettina mielikuvituksen alueella”. Sentimentaalinen hän ei kuitenkaan ollut. Kun joku läheinen joskus puhkesi kyyneliin, tokaisi ruhtinas: ”Jättäkää tuo, tämä on täysin vakava asia”.
Kirjoittaja Duff Cooper oli merkittävä englantilainen poliitikko ja diplomaatti, jonka nimelle on omistettu huomattava kirjallisuuspalkinto.
Cooper palveli toisen maailmansodan aikana Churchillin hallituksen informaatioministerinä ja epäilemättä ohjasi myös Suomeen suunnattua informaatiosodankäyntiä.
Kirjassaan hän ei näe erityisesti vaivaa rekonstruoidakseen Talleyrandin aikoinaan kohtaamia poliittisia tilanteita koko laajuudessaan, vaan keskittyy sen sijaan kohteensa moraalisiin ominaisuuksiin. Mutta, kuten sanotaan, l’art d’ennuer, c’est tout dire.
Syntynyt kuva on ainakin kiinnostava. Talleyrand, jota monet ovat pitäneet täysin periaatteettomana opportunistina tai vähintäänkin machiavellistina, osoittautuukin sangen periaatteelliseksi mieheksi, jolle oma etu, niin tärkeä kuin se onkin, ei suinkaan ole ratkaiseva.
Cooperin maalaama Talleyrand on mies, joka ei halveksi aatteita, mutta ei kyllä ole valmis niiden puolesta kuolemaankaan. Hän on reaalipoliitikko, joka pyrkii aikaansaamaan sen hyvän, mikä on mahdollisuuksien rajoissa. Samaan aikaan hän on vanhan tyylin bon vivant, eksymättä kuitenkaan markiisi de Saden tapaisiin ruokottomuuksiin.
Tällaisia henkilöitä ei meidän politiikassamme olekaan tainnut Kekkosen jälkeen näkyä, mutta pienen tasavallan rauhan aika toki on jotakin muuta kuin suurvallan hullut vuodet.
Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.
Teemu Keskisarja: Miksi ajan Halla-ahoa presidentiksi?
ke 20.12.2023 22:32Frank Herbertin Dyyni ja tekoälyuhka
la 13.04.2024 00:17Yle teki diasarjan, mutta miksi niin moni seikka unohtui?
to 13.05.2021 20:23Ydinvoimaa, talouskasvua ja teollisia työpaikkoja
ti 28.03.2023 20:22Sähköistävä klikinvastainen uutinen
su 07.01.2024 18:08Puhkeaako globalismin kupla Ukrainaan?
pe 15.03.2024 23:04Mistä on pienet getot tehty?
ma 27.08.2018 23:18Jolla on korvat, se kuulkoon
ke 23.08.2023 20:50Vallankaappaus
ke 14.06.2017 09:13Valtuustoaloitteeni mamujen 43 äidinkielen opetuksen lopettamiseksi verovaroilla Espoossa
su 15.01.2023 14:49Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa
ke 17.01.2018 08:44Kirja-arvio: Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan
ke 29.05.2019 09:00Punavihreä hallitus komentaa! Maakuoppaan mars!
la 25.02.2023 13:58Suvaitsevaisuuden kirjavat käsitteet
su 13.09.2020 23:07Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä
pe 08.02.2019 13:23Koronapandemialla pieni vaikutus kuolleisuuteen huolimatta mediahypetyksestä
su 21.04.2024 15:30Suomi sanojen vankina - manipulointia Ylen tapaan
to 28.03.2024 13:04Miksi lähdin ehdolle europarlamenttivaaleihin?
ti 23.04.2024 22:16Eläkeindeksin leikkaaminen
ti 09.04.2024 13:56Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin
ti 12.06.2018 11:53Rikkaat rikastuvat ja köyhät kituuttavat
ti 18.08.2020 10:15Auta avun tarpeessa
to 19.03.2020 07:33Olisinko yrittäjä, enkä palkansaaja
su 25.10.2020 22:57Häpeänsä kullakin
ke 19.07.2023 21:26Odotellaan vuotta 2023
la 14.08.2021 23:44