Sallitut ajatukset

Minulla on musta kangaskassi, jossa pahaenteiset sanat: ”Luen kiellettyjä kirjoja”.

Minun puolestani vastaantulijat saavat kaikin mokomin arvailla, onko tuote peräisin fasistisen internationaalin suomalaisesta etäispesäkkeestä vai peräti sen maanalaisesta päämajasta, joka lienee jossakin römpsänperällä tai ehkä Hevon kuusessa.

Koska moni nyt ei kuitenkaan millään pysty arvaaman oikein ja asia saattaa häiritä mielenrauhaa, autan vähän ja totean, että kassi on Kansalliskirjaston myymä. Sen valmistuttamisella on ilmeisiä yhteyksiä johtajan, Kai Ekholmin väitöskirjatyöhön, joka käsitteli kirjojen kieltämistä Suomessa.

Se, että kirjojen kieltäminen on niin ilmiselvä rikos avoimen yhteiskunnan perusperiaatteita vastaan, on nykyään kaikesta päätellen kovin monille aivan käsittämätön asia, kertoo aikakaudesta jotakin tärkeää.

Emme enää elä kilpailevien totuuksien tai siis tulkintojen aikaa, jolloin se osapuoli, jolla oli varaa luopua sensuurista, osoitti jo sillä olevansa vahvoilla. Se taas, joka tavalla tai toisella esti pääsyn vääränlaisten tekstien ääreen, kertoi itse asiassa suoraan, ettei se kestänyt kritiikkiä.

Noita tekstejä piiloteltiin lukijalta monin tavoin, sekä suoraan kieltämällä ja pyyhkimällä, uudelleen ”toimittamalla” uusiin olosuhteisiin sopiviksi, jättämällä kääntämättä tietyille kielille, rajoittamalla painoksia ja sijoittamalla ns. erikoissäilytykseen.

Mutta ei se tähänkään pysähtynyt. Totalitaarinen koneisto oli ovela. Siellä tiedettiin erinomaisesti, että oikein asennoituneiden alamaisten ja hännystelijöiden silmissä kaikkein häpeällisimmätkin työt voitiin saada näyttämään sankarillisilta ja sensuroijiksi voitiin osoittaakin vastapuoli.

Niin, sensuuri. Sellainenkin kuului kommunismia rakentavan maan arsenaaliin. Sillä voitiin tehdä paljon pahaa, mikäli estettiin ihmisiä pääsemästä oikeiden tietojen ja ajatusten ääreen.

Mutta voitiinhan sillä tehdä paljon hyvääkin. Ajatellaanpa nyt sitä, että kommunismia rakentavan maan käytössä olivat myös tykit ja konekiväärit. Pitäisikö nekin hävittää?

Vai olisiko nyt ymmärrettävä se alkeellinen perusasia, että välineen hyvyys tai pahuus riippui vain ja ainoastaan siitä, mihin sitä käytettiin.

Kuka sitä paitsi sensuroi ja mitä? Objektiiviset laskelmat osoittivat, että informaatiovirta kapitalismin ja imperialismin valtakunnasta neuvostojen maahan oli moninkertainen verrattuna siihen virtaan, joka kulki päinvastaiseen suuntaan.

Rajan sillä puolen ei siis uskallettu julkaista sitä, mitä tällä puolen julkaistiin.

Muistelen, että tämä argumentti meni joskus 1970-luvulla (?) kaupaksi kuin siimaa. Merkittäviltä älyköiltä jäi ottamatta huomioon, että (informaatio)virta rautaesiripun läpi lännestä itään oli kyllä vuolas, mutta siinä oli verkko, joka järjestelmällisesti esti kaikkien suurten kalojen pääsyn…

Arvostettu opettajani Osmo Jussila pilkkasi julkisesti tätä silmänkääntötemppua ja sai sitten virallisen neuvostovastaisen polttomerkin. Sellaisen kanssa eläminen ei välttämättä ollut helppoa, sillä jokainen ymmärsi, että kaikki hyvä, mikä tässä maailmassa oli mahdollista, toteutui Neuvostoliiton ansiosta, suoraan tai välillisesti.

No, kylmän sodan jälkeen saavuttiin sitten yksinapaiseen maailmaan, mikä monen mielestä tarkoitti sitä, ettei ainoalla oikealla ideologialla ollut enää mitään kilpailijaa. Niinpä sensuurin välttämisessäkään ei enää ollut mitään mieltä. Kukapa sitä saattoi enää hyötyä? No ne ihmiskunnan viholliset tietenkin…

Avoimen yhteiskunnan teoreetikot olivat uskoneet, että pitkälle kehittyneen työnjaon yhteiskunnassa ei enää merkitsi mitään, kannattiko joku tuotteen valmistamisen prosessiin osallistuneista tiettyä uskonnollista tai poliittista näkemystä, puhumatta siitä, minkä värinen hän oli tai mitä kieltä puhui. Jokainen näkisi omin silmin, että sellaiset erottelut olivat aivan irrelevantteja. Niinpä suvaitsevaisuus olisi rajatonta.

No, tässähän sitä nyt ollaan, primitiivisen oikeaoppisuuden ja totisen bigoterian valtakunnassa, jossa poliittiset leimakirveet heiluvat ja kaikenkarvaisia boikotteja ja kieltoja tehtaillaan kilpaa.

Eipä olisi uskonut.

Joskus tuntuu jopa hieman uskalletulta kantaa sellaista kassia, jossa lukee ”Luen kiellettyjä kirjoja”. Sehän merkitsee suunnilleen samaa kuin ”Ajattelen vääriä ajatuksia”.

Mieleeni ei toki ole hetkeksikään tullut, että jättäisin kassin ullakolle ja yrittäisin esiintyä mahdollisimman oikeaoppisen näköisenä. Se tuntuisi jo kovin idioottimaiselta ja sitä se olisikin. Väärien ajatusten tutkisteleminen on mielipuuhaani. Siinä sitten tarvitaan myös kirjallisuutta aina Hitlerin Taistelusta raamattuun ja Marxin ja Engelsin teoksiin.

Sallittuahan se on. Vielä. Mutta avoin yhteiskunta ei ole mikään itsestäänselvyys. Siitä voi vakuuttua katsellessaan, miten pontevasti hyödyttömät idiootit yrittävät estää heille vastenmielisten ajatusten esittämistä. Amerikkalaiset yliopistot ovat esimerkki siitä, mitä meillä on edessä. Ja onhan tätä nähtävänä jo tässä ja nyt.

Minä siis kyllä aion kantaa kassiani. Ehkäpä sen sijaan ne henkilöt, jotka haluavat briljeerata ainoan oikean opin edustajina, voisivat kirjoittaa kassiinsa tai paitaansa: ”Luen vain sallittuja kirjoja”.

Itse asiassa se kyllä on heillä jo otsaan kirjoitettuna, kuten venäläinen sanoo. Это у них на лице написано.

Ja voihan sen saman asian ilmaista myös vaikkapa kantamalla paidassaan Che Guevaran kuvaa tai jotakin muuta korkeasta älykkyydestä todistavaa fetissiä. Todistuksia kyllä tarvitaan.