Tatuoitu nainen

Tatuointi on viesti ympäristölle: kuulun siihen ja siihen joukkoon. Ottakaa tämä nyt kaikki huomioon, hei.

Miesten tatuoinnit kuuluivat aikoinaan marginaaliryhmille, aluksi kai nimenomaan vangeille, tarkoittaen taparikollisia, joille vankila ja pakkotyö olivat elämäntapa.

Muistan vielä, miten Moskovassa muuan käsi, johon oli hakattu jollakin piikillä vankilan ristikot ja teksti В жизни счастья нет -elämässä ei ole onnea, kurottui metrossa naapurini taskuun. Naapuri huomasi asian ja napautti kämmensyrjällä keskivahvasti tuota väärään paikkaan ängennyttä uloketta.

Vanha vankilan kundi -itse asiassa ilmiselvä Dostojevskin Fedja katoržnik, veti kätensä pois ja hymyili typerästi tai alistuneesti: No, minä nyt ole tällainen, kuten näet. Se, että minä varastan, kuuluu asiaan, kuten sekin, että sinä lyöt sormille.

Kyllähän myös merimiehet omaksuivat tuon tatuointimuodin, mutta useimmiten kai tarkoituksena oli aluksi vain osoittaa, että pysyi uskollisena sille naiselle, jonka kuva oli rintaan tatuoitu.

Miten kuuluivatkaan ruotsalaisen Krusidullen-laulun sanat? Suunnilleen näin:

Du vet, att jar altid på dig har litat, att du varit mitt hopp

och därför jar din bild har ritat, med en kniv på min kropp

för allt som mig intresserat, som varit till tröst,

den har jag sen tatueret på min trofasta bröst

No, tässä tapauksessa oli jo kyseessä friikki, jolla oli kroppen full, som krusidull. Normaali ihminenhän nyt , ainakin jos oli merimies, saattoi antaa tatuoida kroppaansa

… Rion ruusun, Donna Carmenin

tatuoida rintahani nimensä annoin,

 sydämen ja ristin, ankkurin.

Ne seuraa mua matkallani aina,

siks’ kunnes joskus mä palaan takaisin

(varmasti)

yön ken viettänyt on Rion lumoissa milloin

kaipaa sinne aina kuitenkin…

Ja sittenhän oli laulu sellaisesta todellisesta friikistä, tatuoidusta naisesta, jonka pakaroilla tanssivat kasakat ripaskaa ja niin edelleen. Sellaista ei kai kukaan ollut nähnyt ja tuskin toivoi näkevänsäkään, mutta ainahan sitä saattoi kuvitella kaikenlaista, lohikäärmeistä yksisarvisiin.

Sitten, yhtäkkiä, kai suunnilleen samaan aikoihin, kun alkoi tuo suuri psykedeelisyys-buumi, alkoi tatuointeja ilmestyä tavallisten tallaajienkin ihoon. Ensin miesten ja sitten naisten.

Miehillä kyseessä lienee ollut pyrkimys jollakin symbolisella tasolla sanoutua irti siitä pkkuporvarillisesta kulttuurista, joka sai yhä ämmällisempiä muotoja.

Kuten Jordan Peterson on mielestäni oikein arvellut, äkkiväärää ja todella ikävänlaatuista uhomaskuliinisuutta ilmestyy maailmaan sitä enemmän ja sitä varmemmin, mitä ämmämäisemmäksi miehille tarjotut normaalit roolimallit muuttuvat. Ajatelkaamme nyt vaikka noita alan uranuurtajia, Ruotsin rakkareita/raggare.

No, pelkät tatuoinnit nyt eivät kenestäkään tee sitä eikä tätä, mutta ne antavat tai ainakin kerran antoivat juuri sen tarvittavan signaalin: en kuulu siihen helvetin lällärijoukkoon.

Tarkemmin sanoen ne antoivat. Sillä nyt näyttää kaikenkarvaisilla cuck-miehillä olevan yhä suurempi sosiaalinen paine hommata itselleen tatuointeja, voidakseen ikään kuin luoda jonkinlaista tasapainottavaa maskuliinisuutta muuten löperöltä tuntuvaan imagoonsa.

Mutta entäpä naisten tatuoinnit? Asiahan on toki niin, että tatuointi naisen kehossa on yhtä kaunis kuin elävä hämähäkki keitossa tai torakanraato salaatissa.

Mutta monen mielestähän toki juuri yleisesti aliarvostettujen hyönteisten nauttiminen todella onkin elämän suola ja ollessaan jonkinlainen moraalinen uroteko se myös tuntuu palkitsevalta.

Toki naiset myös haluavat tatuoinnillaan antaa jonkin viestin, millainen se on, ei ole ainakaan minulle ihan selvää. Luulen, että kyseessä on jonkinlainen haistattelun analogia: jos katsot naisellista kehoani, joudut samalla katsomaan myös näitä iljettäviä töherryksiä, joita olen päälleni ottanut. Ei ole pelkkää makeata tarjolla.

Naisethan eivät yleensä näytä lainkaan ymmärtävän, mihin heidän viehätysvoimansa miesten keskuudessa perustuu ja koska he aina epäilevät sitä, he koettavat keksiä asialle itselleen ymmärrettäviä perusteita. Tämä tietenkin tekee todellisen asiaintilan ymmärtämisen mahdottomaksi.

Asia on selvästikin verrattavissa lävistyksiin ja vastaaviin orjanmerkkeihin, jollaisten ottamista kantaakseen jokainen terve ihminen kavahtaa, kysykää vaikka kymmenvuotiailta.

Mutta vertaisryhmän paine on jossakin vaiheessa useimmille nuorille ylivoimainen asia. Kauneus saatetaan kokea hirveänä taakkana tai sitten uskoa typerästi, että luojan luoma vartalo ei mitenkään voi olla niin kaunis, ettei sitä voisi entuudestaan parantaa liitämällä siihen nyt vaikkapa tasoltaan enimmäkseen surkeita ja parhaimmillaankin ympäristöään saastuttavia piirroksia tai maalauksia, kun tageja antiikin patsaaseen.

Mutta tässäpä sitä ollaan. Tatuointi on kasvanut jo valtavaksi bisnekseksi eikä sellaisen ottaminen enää symbolisoi mitään muuta kuin kantajansa laumasieluista typeryyttä.

Mutta onhan sillä oma käytännön merkityksensä. Sellainen kertoo jo kauas, kenen kanssa ei kallista aikaansa kannata tuhlata. On sanottu, että väki heimoutuu. Eipä tästä enää muuta puutukaan kuin noitarumpujen kalina nuotioilla.