Sopimaton palikka

Maksim Gorki, Joutavan ihmisen elämä. WSOY 1973,247 s. (1907, Žizn nenužnogo tšeloveka)

Kirjailija on tunnetusti Venäjällä enemmän kuin kirjailija. Hän on se henkilö, jonka odotetaan sanovan asioista totuuden. Siis vähän niin kuin meillä.

Vuosisadan vaihteessa kaksi kirjailijaa oli Venäjällä yli muiden ja ne olivat Leo Tolstoi ja Maksim Gorki. Lukutaito oli Venäjällä vielä aika vajavaista, mutta nuoremmat ikäluokat pystyivät jo lukemaan kirjoja ja nämä kaksi saivat jättiläismenestyksen. En nyt muista lukuja, mutta niitä on esittänyt Jeffrey Brooks kirjassaan When Russia Learned to Read.

Suomelle oli lottovoitto, että molemmat olivat suopeita myös meidän asiallemme. Sen mukaisesti Gorkia sitten juhlittiinkin, kun hän täällä pistäytyi.

Käsillä olevan kirjan nimi assosioituu luontevasti niin sanotun tarpeettoman ihmisen, lišni tšelovek, käsitteeseen, joka liitettiin 1830-50-lukujen venäläiseen herrasmieheen, joka ei löytänyt elämänsä tarkoitusta, kuten vaikkapa Jevgeni Onegin.

En tiedä, onko nimitysten erolla viestiä annettavana. Lišnij viittaa liialliseen, ylimääräiseen ja sikäli tarpeettomaan, mutta sellaistahan on vaikkapa ylellisyys. Nenužnyj taas on yksiselitteisesti tarpeeton: nikomu ne nužen.

Tämän kirjan joutava ihminen on syntyessään rutiköyhä ja orpona jää kasvattivanhempiensa armoille. Ei häntä ehkä ihan kohtuuttomasti kolhita, mutta eipä elämä herkkujakaan tarjoile, lähtökohdat eivät ole missään suhteessa hääppöiset. Niinpä tie johtaa ohranaan, jonne nuorukainen itse asiassa kaapataan.

Kyse on siis tsaarin ohranasta, kuten Suomessa sanotaan. Venäjällä siihen aina liitetään yksi k-kirjain lisää: kyseessä on ohranka.

Tämä siksi, että pelkkä ohrana venäjäksi tarkoittaa vain säilytystä, vartiointia. Kantasana hranit –säilyttää- esiintyy vaikkapa tsaarin hymnissä (Bože Tsarja hrani!) tai säilytyslokerohuoneen (kamera hranenija) nimessä.

Vartijoiden selässä lukee useimmiten охрана, mikä siis tarkoittaa, että he ovat yksinkertaisesti vartijoita eikä viittaa salaiseen poliisiin…

Nykyisin siellä voi kyllä lukea myös Rosgvardija, mikä viittaa Putinin uusiin sisäisiin joukkoihin.

Mutta nimet eivät tässä ole olennaisia. Ohrana (siis suomalaisittain) oli sisäistä järjestystä valvova salainen poliisi. Sellaisen oli perustanut jo Pietari I ja Nikolai kehitti sitä edelleen Dekabristikapinan (1825) jälkeen (keisarillisen kanslian kolmas osasto).

Kun Karakozov-niminen henkilö vuonna 1866 teki attentaatin Aleksanteri II:a vastaan, laajennettiin laitoksen toimipiiriä koskemaan myös tavallisen kansan valvontaa. Erillinen santarmisto toimi ohranan työrukkasena.

Venäläinen yhteiskunta oli 1800-luvun jälkipuoliskolla pahasti kumousaatteiden syövyttämää ja intelligentsijaksi itseään kutsuva joukko oli järjestään valtionvastaista. Lisäksi kumouksellisuus alkoi levitä myös rahvaaseen

Gorkin päähenkilö Jevsei Klimkov esittelee –toki fiktiivisesti- tuon laitoksen toiminnan sisältäpäin.

Itse asiassa ohrana vaikuttaa ennen muuta olevan työpaikka muiden joukossa. Siellä on erilaisia tyyppejä laidasta laitaan ja he tekevät työtään kuka milläkin menestyksellä. Keskinäinen kateus, mutta myös tietty esprit de corps ovat arkipäivää sielläkin.

Työ on usein tylsää varjostusta. Näiden varjostajien (filjor –filuuri) raportteja voi lukea myös Suomen osalta. Ei se kovin hohdokkaalta vaikuta.

Mutta päähenkilö saa sitten kosketuksen vallankumouksellisten ylevään maailmaan ja alkaa inhota omaa työtään. Oikeastaan hän on syytön siihen, että joutui filuuriksi ja verrattuna muutamaan kollegaan häntä voi pitää moraalisesti puhtaanakin, ainakin pohjimmiltaan.

Hirmuinen uutinen on sitten Verisunnuntai. Gorki esittää, luultavasti oikein, että koko ohranan väki oli sekaisin ja kauhuissaan tapahtumista. Kuka kaiken oli oikein pannut alulle? Vai oliko kyseessä sittenkin sattumien summa?

Sitä asiaa kirjoittaja ei halua ratkaista, mutta esittää, mitä tapahtui reaktiona tapahtuneeseen. Ohranan väki alkoi nyt esiintyä aktiivisesti vallankumousta ja sen saavutusta, jopa keisarin hyväksymää duumaakin vastaan.

Mustat sotniat, ohranan yllyttämät ryysyläislaumat kävivät intelligentsijan edustajien kimppuun tsaarin nimissä. Tunnetusti ne järjestivät myös juutalaispogromeja, mutta tämä sivuutetaan kirjassa. Sellaisiahan oli lähinnä etelässä.

Mustia sotnioita on pidetty niin sanotusti esifasistisina järjestöinä, jotka ansaitsevan tämän nimityksen myös sikäli, että saksalainen äärioikeisto sai niistä pian suoranaisia vaikutteita. Totalitaarisen valtion rakentamisessa ei pelkkä vartiointi riittänyt, vaan oli niin sanotusti luotava myös kansan syvien rivien aktiivisuutta.

Tähän aktiivisuuteen kuului myös ohranan valvoma ammattiyhdistysliike, jota johti santarmieversi Zubov. Myös Georgi Gaponia, Verisunnuntain mielenosoituksen järjestäjää on pidetty zubovilaisen poliisisosialismin edustajana.

Ilmeisesti liike joka tapauksessa karkasi ohranan holhouksesta ja sillä tavoin myös Gorki asian esittää. Häntä tuskin voi syyttää salaliitoteorioista.

Joka tapauksessa Gorki kuvaa, miten ohranan agenteille jaettiin tässä vaiheessa revolverit ja annettiin tehtäväksi lopettaa kansankiihottajien toiminta yksinkertaisesti salamurhilla.

Villiintynyt kansa saa kuitenkin useassa tapauksessa kiinni agentit ja lynkkaa heidät. Myös Klimkov, joka hänen työnsä on alkanut iljettää, tarttuu aseeseen omia kollegoitaan vastaan.

Siitäkään hommasta ei tule yhtään mitään, enempää kuin hirttäytymisyrityksestä. Joka tapauksessa päähenkilö onnistuu tappamaan itsensä junan alle, mikä ei näköjään ketään tässä maailmassa haittaa.

Vai onko sentään jokaisen ihmisen elämä suuri mahdollisuus ja sen turmeltuminen suuri tragedia. Ei Gorki jää tätä kysymystä jauhamaan.

Herää kysymys, mitä aikakauden lukija on mahtanut tästä kirjasta saada? Ainakin aihe on ollut arkaluontoinen ennen vuoden 1905 vallankumousta. Sen jälkeen se taas saattoi olla vaarallinen.

Myös Suomean puolella, Terijoella mustat sotniat surmasivat yhden duuma-aktiivin, juutalaisen Hertzensteinin.

Sivumennen sanoen, mustat sotniat ottivat nimensä kuuluisalta, isänmaalliselta vuoden 1612 Nižni Novgorodin nostoväeltä. Kyseessä ei siis ollut alun perin haukkumanimi, vaikka sellaiseksihan se vääntyi, myös Suomessa, jossa sitä sovellettiin taantumuksellisen politiikan kannattajiin yleensäkin.

Suomen viholliset Puriškevitš ja N.E. Markov kyllä ansaitsivat nimen ihan oikeasti kuuluessaan näiden ainesten johtajiin.

Putin on nimittänyt poliittisen poliisin työntekijöitä aikamme aatelistoksi ja niiden rooli Venäjällä onkin kasvamistaan kasvanut.

Kuitenkin filuuri ja santarmi olivat ennen vallankumousta jokaisen säädyllisen ihmisen suussa suuria herjauksia. Intelligentsijan piirissä sama suhtautuminen jatkui myös neuvostokaudella, vaikka valtio julistikin agentit kaikkien moraalisiksi esikuviksi.

Myöheisellä neuvostokaudella niin sanottu koputtelija stukatš eli salaisen poliisin vapaaehtoinen auttaja oli intellitgentsijan  piirissä halveksituin olio.

On kiinnostavaa nähdä, miten asiat kehittyvät nyt, kun salaisen poliisin lonkerot yhä selvemmin ulottuvat tain pyrkivät ulottumaan myös älymystön piiriin. Ajatelkaamme vaikkapa RISI-nimistä , entisten tiedustelukenraalien johtamaa laitosta, jonne jopa muuan suomalaisen dosentti on ollut läheisissä suhteissa.

Onko ohranavetoinen älymystö mahdollinen sanan missään mielessä? Kysymys on kiinnostava. Gorkin aikana sellaisesta ei voinut olla puhettakaan.