Hihhuleiden kammareissa

Eija-Riitta Korhola, Ilkeitä ongelmia. Tarinoita politiikasta. Tammi 2020, 442 s.

Ilmaston muutos on tosiasia, eikä sitä paitsi mikään uusi. Se on ollut todellisuutta yhtä kauan kuin tämä maapallokin. Ilmastonmuutos korvikeuskontona ja suurella kirjaimella on sen sijaan vain parin vuosikymmenen ikäinen ilmiö, jonka synty sattuu yhteen kommunismin romahduksen kanssa. Tulee olemaan kiinnostavaa seurata, miten se aikanaan katoaa.

Korrelaatio viittaa tässä tapauksessa melko selvästi syysuhteeseen. Kristinuskon hiipuessa tuli läntisessä maailmassa ja hieman muuallakin sitä korvaamaan usko ns. tieteelliseen sosialismiin. Uskontona se oli kuitenkin muotopuoli hirviö, jossa korostuivat fetišistisen kirkkouskovaisuuden tympeimmät puolet, kun taas perinnäisten uskontojen todellinen anti puuttui.

Ukontokin voi olla kokoelma dogmeja, joiden varaan epäkypsä psyyke ripustautuu ja joiden avulla se kuvittelee saavansa taivaallisen vallan hallita koko maailmaa ainakin moralismin tasolla. Samaan aikaan tällainen usko auttaa vapautumaan rationaalisesta ajattelusta ja syöksymään innolla suorittamaan uhreja itse rakennetun jumalan hyväksi.

Toisin ajattelevat tyrmätään automaattisesti ja demonisoidaan tarpeen vaatiessa. Kaikkein pyhintä sen sijaan vaalitaan hellästi ja jopa intohimoisesti ja se kaikkein pyhin on oma ahdistus, se aito puritaaninen kokemus, jossa piehtarointi antaa koko elämälle sen varsinaisen sisällön.

Tällaisten henkilöiden kanssa toimiminen ei ole ihan helppoa, etenkään jos henkilöllä ei ole halua antaa periksi ja ulvoa hihhuleiden kanssa samassa kuorossa. Eija-Riitta Korhola ei ole suostunut sitä tekemään eikä tunne tarvitsevansa falskia anti-intellektuaalista hurmosta. Filosofina hän on tottunut vaatimaan ajattelulta selvyyttä ja uskonnollisena henkilönä hän erottaa aidon väärennöksestä.

Korhola tosiaan pitää Ilmastonmuutosta tai siis liikettä, jota yhdistää usko ilmaston hallittavuuteen ja sen kaikkinielevään tärkeyteen, uskontona, jonka esikuvat myös kristillisyyden piiristä on helppo tunnistaa. Edellä esitetty rienaus sen sijaan menee minun piikkiini. Toivottavasti tuon liikkeen piirissä toimivat vakavasti otettavat henkilöt loukkaantuvat siitä tai saavat muusta syystä ajattelemisen aihetta.

Ilmastousko on nimittäin todella suurimpia ongelmiamme ja sen sokean tunnustamisen nimissä noudatettu kuristuspolitiikka saattaa vaikuttaa todella tuhoisasti itse sen ilmoittamaan päämäärään eli hiilidioksidipäästöjen rajoittamiseen tässä maailmassa –ei siis vain täällä Suomessa, jonka antaman esikuvan suureen voimaan myös nykyinen hallituksemme ilmoittaa kohdistavansa lapsenuskonsa.

Korhola ei ole näissä asioissa huijattavissa, sillä hän on joutunut koko poliittisen uransa ajan taistelemaan löysän ajattelun ja tuhoisan laumasieluisuuden tuottamia tuulimyllyjä vastaan, aivan kirjaimellisesti.

Kun esimerkiksi juuri tuuli- ja aurinkosähkölle on annettu kilpailuetua, ne ovat syöneet normaalin sähköntuotannon edellytyksiä ja tehneet koko alasta häiriöille alttiin. Sitä paitsi ne pilaavat ympäristöä sekä valtavilla kolosseillaan että saasteillaan, joita niiden rakentaminen vaatii.

Tietty määrä noilla keinoilla tuotettua sähköä on toki hyödyllinen ja kannatettava asia, mutta silloin kun niiden tukeminen kannibalisoi todellisten ympäristöongelmien ratkaisun eväitä, on tilanne epäterve.

Fetissiajattelun myötä hiilidioksidista on tullut kaiken pahan symboli ja sen määrillä mitataan kaikkien moraalista taivasosuutta. Kun hiilidioksidin torjuntaan pannaan kaikki panokset, pääsevät todelliset ympäristöongelmat lisääntymään yhä enemmän. Sitä paitsi tapahtuu hiilivuotoa: kun joku liian paljon hiilidioksidia tuottava ala ajetaan meiltä pois, ruvetaan korvaavaa tuotantoa tekemään muualla paljon saastuttavammin.

Enempää hiilidioksidi kuin vesihöyrykään eivät ole mitään myrkkyjä. Juuri ne kuitenkin ja aivan erityisesti jälkimmäinen vahvistavat kasvihuoneilmiötä, jonka ansiosta meillä muuten yleensäkin jotakin kasvaa.

Toki olisi hyvä saada hiilidioksidin ja ehkä myös vesihöyryn määrää ilmakehässä suurestikin vähennettyä, mutta on pelkkää lahkolaisuutta kuvitella sen olevan niin tärkeä asia tässä maailmassa, että kaikkea muuta voidaan sen rinnalla pitää vähäarvoisena ja siis uhrata kaikki resurssit tuolle yhdelle asialle. (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=hiilidioksidi ).

Korhola on tehnyt paljon töitä politiikassa juuri ympäristöasioissa ja saanut kokea tuon miljöön erityisluonteen. Onhan siellä miellyttävääkin seuraa, mutta yleisesti ottaen siellä kukoistavat härski taktikointi, älyllinen epärehellisyys, laumasieluisuus ja muut synnit. Kristitylle ja filosofille oppikurssi on ilmeisesti ollut sangen valaiseva.

Poliitikkojen ongelma on hyvin usein se, että he ovat jääneet taktiikan orjiksi, eivätkä enää edes näe strategisia kysymyksiä, siis metsää puilta. Käytännössä tämä tarkoittaa usein sitä, että kun on ripustauduttu joihinkin dogmeihin, päätöksiin ja asenteisiin, on samalla heitetty aivot narikkaan ja lopetettu kriittinen ajattelu niiden suhteen.

Tuloksena on sitten usein ollut jotakin aivan muuta kuin puolueen uskontunnustuksessa itse asiassa julistetaan haluttavan. Hiilidioksidista huolestuneet ovat joskus päättäneet, että asiaa ei ainakaan sovi hoitaa sillä tavalla, joka on kaikkien helpoin ja ilmeisin eli ydinvoimaa rakentamalla.

Niinpä on saatu aikaan Saksan Energiewenden kaltaisia ilmiöitä, joiden ansiosta tuo maa tuottaa esimerkiksi Suomeen nähden moninkertaisen määrän saasteita ja hiilidioksidia tuotettua yksikköä kohti.

Kyseessä on myös järjetön rahantuhlaus, joka ennemmin tai myöhemmin vaatii veronsa. Jos Eurooppa köyhtyy ja vaipuu mitättömyyteen, ei siitä hyödy ainakaan ympäristö, ilmasto mukaan lukien. Tämä on totta siitä huolimatta, että eurooppalaisten kurittaminen alhaisella elintasolla saattaisi jonkun puritaanin mielestä viimeinkin olla ihan oikein ja sopiva rangaistus heidän ylellisestä elämästään.

Sama koskee Suomea erikseen. Itseruoskinnan hurmoksesta nauttivat ovat yhä uudelleen yrittäneet ajaa maassamme alas kaiken vähänkin enemmän hiilidioksidia tuottavan teollisuuden. Myös esimerkillistä metsänhoitoamme arvostellaan kiivaasti. Mikäli kuitenkin esimerkiksi Tornion terästehdas suljettaisiin, korvattaisiin sen tuottama teräs monikertaisesti enemmän ei-toivottua jätettä tuottavalla.

Tämä onkin muuan niistä ilkeistä ongelmista, joiden ymmärtämikseen monella ei riitä enempää halua kuin kykyäkään. Liian kovat päästönormit Suomessa ja muualla Euroopassa eivät johda päästöjen vähenemiseen vaan niiden lisääntymiseen. Ovat jo johtaneet.

Siitä huolimatta ei näytä mahdolliselta ajaa perille järkevää suhtautumista ilmasto-ongelmiin. Hysteriaa kaivataan aivan avoimesti, siinä piehtaroidaan ja samalla vain pahennetaan asioita.

Platon aikoinaan sanoi, että kuninkaan pitäisi ryhtyä filosofiksi, elleivät filosofit voi ryhtyä kuninkaiksi. Eija-Riitta Korhola on hyvä esimerkki siitä, mitä tämä periaate voisi nykymaailmassa parhaillaan merkitä.

Korholan viiltävä logiikka ei sääli pyhiä lehmiä enempää ilmastouskonnon, maahanmuuton, kuin feminisminkään piirissä. Hän ei vetoa erilaisiin anti-intellekutelleihin eikä niitä myöskään liehittele. Hän on sen lajin poliitikko, joita tarvittaisiin enemmän. Tämä kirja kannattaa lukea.