Tarkastelen tässä tekstissä äskettäin edesmenneen paavi Franciscuksen varsin moniulotteista ja paljonkin polemiikkia herättänyttä kautta ja sen vaikutusta. Viittaan seuraavassa LifeSiteNews-julkaisun 21.4.2025 ilmestyneeseen ja kattavan asiantuntevaan Michael Haynesin artikkeliin ”OBITUARY: Pope Francis has died aged 88”. Artikkelin ingressi kuuluu näin: ”Paavi Franciscuksen kausi paavinistuimella kesti yli vuosikymmenen, jonka kuluessa katolisiin uskonasioihin liittyvä hämmennys levisi laajalle”.

Artikkelissa esitetään muun muassa seuraavaa. Argentiinalainen prelaatti johti katolista kirkkoa paavina vuoden 2013 maaliskuun kolmannestatoista päivästä lähtien. Hän astui esiin maailmannäyttämölle paavi Benedictus XVI:n yllätysseuraajana, helmikuussa 2013 tapahtuneen saksalaisen paavin shokkieron jälkeen. Buenos Airesissa 17. joulukuuta 1936 syntynyt Jorge Mario Bergoglio oli vanhin viidestä lapsesta. Hänen vanhempansa olivat, monen argentiinalaisen tapaan, italialaista syntyperää. Jorge Mario opiskeli kemiaa teinivuosinaan ja hankki kemian teknikon pätevyyden. Tämän jälkeen hän koki kutsumuksen pappeuteen. Hän opiskeli jonkin aikaa hiippakunnan seminaarissa. Sairastettuaan ja toivuttuaan nuori Bergoglio lähti pian sen jälkeen hiippakuntaseminaarista ja liittyi jesuiittoihin maaliskuussa 1958.

Bergoglio oli myös opiskellut humanistisia tieteitä Chilessä ja palasi kotimaahansa Argentiinaan vuonna 1963, jossa hän opetti kirjallisuutta ja psykologiaa Buenos Airesissa vuosina 1964–1966. Seuraavaksi nuori jesuiitta opiskeli teologiaa vuosina 1967–1970. Jorge Mario Bergoglio ordinoitiin eli vihittiin papiksi 13. joulukuuta 1969. 1970–80-luvuilla Bergoglio syvensi koulutustaan, opetti teologiaa ja nousi ylemmäksi jesuiittajärjestössä. Näinä aikoina Bergoglio tunnettiin paitsi autoritaarisena johtajana myös peronistityylisenä konservatiivina ja vapautuksen teologian vastustajana.

Bergoglion johtamistapaa ja linjaa luonnehti myöhemminkin peronistityyppinen pragmaattinen asemoituminen, milloin enemmän oikealle, milloin enemmän vasemmalle. Hänet nimitettiin Buenos Airesin apulaispiispaksi toukokuussa 1992, ja piispaksi vuonna 1998. Paavi Johannes Paavali II teki Bergogliosta kardinaalin helmikuussa 2001. Merkille pantavaa on, että aiemmin konservatiivisista kannoista tunnettu Bergoglio alkoi 2000-luvun alun vaiheissa muuttua liberaalimmaksi ja asemoitui enemmän vasemmalle.

Vuoden 2001 jälkeen Bergoglion yhteydet kardinaali Carlo Martiniin, joka oli niin sanotun St. Gallenin ryhmän tai St. Gallenin mafian johtaja, vahvistuivat. Sveitsin St. Gallenissa kokouksiaan pitänyt kirkon sisäinen liberaalikardinaalien ryhmä muodosti vasemmistohenkisen ja niin kutsutusti edistyksellisen lobbausryhmän, jonka vaikutuksen alaiseksi Bergoglio päätyi. Vuoden 2001 tuntumissa ja siitä eteenpäin Bergoglion näkemykset muuttuivat ja hän alkoi puhua ja ottaa kantaa kuten vapautuksen teologian kannattaja. Näinä aikoina kardinaali Bergoglion vaikutusvalta latinalaisessa Amerikassa kasvoi ja hän päätyi latinalaisen Amerikan piispainkokouksen johtoon marraskuussa 2005.

Franciscuksen paaviuden taustoista tekee selkoa Marcantonio Colonna eli Henry Sire teoksessaan The Dictator Pope: The Inside Story of the Francis Papacy (Completely Revised and Updated, Regnery, 2017) ja St. Gallenin mafiasta Julia Meloni teoksessaan The St. Gallen Mafia: Exposing the Secret Reformist Group Within the Church (TAN Books, 2021).

Michael Haynesin artikkeli palauttaa mieleen myös seuraavat todellisuudet.

Bergoglio nousi, ainakin suurelle yleisölle yllätykseksi, haastajaksi paavi Benedictus XVI:lle vuoden 2005 konklaavissa Johannes Paavali II:n kuoleman jälkeen. Bergogliosta tuli jo tällöin St. Gallenin liberaalikardinaalien suosikki uudeksi paaviksi. Kuten Michael Haynes muistuttaa artikkelissaan, näistä St. Gallenin mafian Bergoglioon jo vuonna 2005 liittyneistä masinoinneista ei Franciscuksen paaviuden aikana ole paljonkaan julkisesti puhuttu. St. Gallenin mafian väitetään olleen jossain määrin mukana myös Benedictus XVI:n erossa. St. Gallenin mafia muodostui useista keskeisistä kardinaaleista, jotka vuosien ajan suunnittelivat valitsevansa paavin, joka ohjelmallisesti muuttaisi kirkkoa ja yrittäisi tehdä siitä kauttalinjaisesti liberaalimman.

Joka tapauksessa vuoden 2013 konklaaviin liittyy monia epäselvyyksiä ja kiistanalaisia yksityiskohtia. Jotkut ovat jopa väittäneet, että paavinvalinnan kaikkia sääntöjä ja menettelyjä ei noudatettu, mikä olisi mitätöinyt valintamenettelyn ja, näin ollen, olisi tehnyt Bergogliosta epäpaavin. Teologisesti ja varsinkin kirkko-opillisesti tällainen asiaintila olisi ollut mitä ongelmallisin.

Michael Haynesin LifeSiteNews-artikkelin mukaan Jose Bergoglion eli paavi Franciscuksen kuoleman myötä on päättynyt kausi, jonka vuosia on leimannut hämmennys, ohjelmallinen hyökkääminen katolista uskonoppia vastaan sekä ei-katolisten uskonnollisten arvojen suvaitseminen kirkon hierarkian korkeimmalla tasolla.

Franciscuksen kannattajien mukaan hän oli radikaali uudistushahmo, joka avasi kirkon ovet nyky-yhteiskunnan vaikutukselle. Sen sijaan hänen kriitikkojensa mukaan hän on lukeutunut katolisen kirkon tuhoisimpiin hahmoihin lausuntojensa, tekojensa ja toisaalta tiettyihin avoimiin epäkohtiin liittyneen toimettomuutensa vuoksi.

Michael Haynes nostaa artikkelissaan esiin paavi Franciscukseen kohdistettua kritiikkiä, esimerkiksi seuraavalla tavalla.

Franciscuksen paaviutta leimasi lukuisissa asioissa poikkeaminen katolisen uskonopin ja etiikan traditiosta. Franciscuksen monitulkintaisen epäselvät lausumat ja kirjoitukset johtivat laajaan sekaannukseen katolilaisten keskuudessa esimerkiksi LGBT-kysymyksien sekä avioeron ja avioliiton osalta, ja pappeuden luonteen sekä maallikkojen roolin osalta kirkollisessa hallinnossa, kuten myös perinteen noudattamisen osalta ja perinteisen latinalaisen tridentiinisen messun sallittavuuden osalta.

Franciscus suhtautui silmiinpistävän myönteisesti abortin kannattajiin ja esiintyi ilmastonmuutosideologian ja globalistisen maailmanpolitiikan puolustajana. Korona-aikana Franciscus puolusti aborttiteollisuuden tuella valmistettujen koronarokotteiden ottamista moraalisena velvollisuutena ja kannatti vapaamuurarillista ihmiskunnan globaalin veljeyden aatetta.

Franciscus julkaisi neljä kiertokirjettä eli ensyklikaa. Nämä olivat Lumen fidei, Fratelli tutti, jossa puolusti uskonnotonta yleisinhimillistä veljeyttä, Laudato si, jossa kannatti vihreää ilmastoideologiaa, ja Dilexit nos. Franciscus vastusti ohjelmallisesti katolisen kirkon perinteistä messuliturgiaa ja sen sallimista. Hänen mukaansa perinteisestä messusta kiinni pitävät katoliset traditionalistit ovat epäjärjestystä luova uhka.

Paavi ajoi myös samasukupuolisten parien siunaamisen hyväksymistä Fiducia suplicans -julkilausumallaan. LGBT-aktivistit ja muut radikaalit homo- ja gender-ideologian tukijat kannattivat tätä asennetta, kun taas konservatiiviset ja kirkon perinteestä kiinni pitävät etenkin Afrikassa mutta myös Euroopassa ja USA:ssa vastustivat äänekkäästi paavin harhautumista.

Varsinkin kardinaalit Gerhard Ludwig Müller, Joseph Zen ja Robert Sarah sekä arkkipiispa Carlo Maria Vigano, jonka Franciscus myöhemmin leimasi skismaatikoksi, ja piispa Athanasius Schneider, vastustivat Fiducia suplicans -dokumenttia. Afrikkalaisen kardinaali Sarahin mukaan kyseinen dokumentti edustaa ”harhaa, joka vakavasti horjuttaa kirkkoa, Kristuksen ruumista, koska dokumentin linja on vastoin katolista uskoa ja perinteitä”. Franciscuksen tuki sateenkaari-ideologialle oli niin selvää, että paavi sai avointa kiitosta USA:n raskaimman sarjan sateenkaarilobbariorganisaatio GLAAD:n johtajalta Sarah Kate Ellisiltä vuoden 2025 tammikuun Maailman talousfoorumin WEF:n kokouksessa Davosissa.

Paavi kannatti myös eronneiden ja uudelleen avioituneiden ehtoollisyhteyden sallimista, pyrkien näin muuttamaan kirkon perinteistä sakramenttioppia. Franciscus antoi tukensa aborttia avoimesti politiikasaan kannattaneelle USA:n presidentti Joe Bidenille ja kehui tätä hyväksi katolilaiseksi.

Vuonna 2019 Vatikaanissa kokoontui Amazonin synodi, jonka yhteydessä pakanallinen eteläamerikkalainen Pachamama-epäjumalakultti nostettiin seremoniaaliseen keskiöön. Kyseisessä pakanarituaalissa epäjumalille kannettu uhri asetettiin myöhemmin alttarille Pyhän Pietarin basilikaan. Rituaalien yhteydessä paavi myös siunasi alastonta raskaana olevaa naista esittävän Pachamama-patsaan. Vuodelta 2019 olevassa Abu Dhabin asiakirjassa ja vuodelta 2020 olevassa Fratelli tutti -ensyklikassa paavi Franciscus puoltaa synkretistisekumeenista ja jumalattoman humanistista yleisuskonnollisuutta. Tästä paavi sai julkisesti kiitosta Espanjan vapaamuurareilta, jotka kutsuivat sitä paavi Franciscuksen kiertokirjeeksi, jossa hän omaksui yleismaailmallisen veljeyden eli modernin vapaamuurariuden suuren periaatteen.

Franciscuksen kannattamiin linjauksiin lukeutuu sekin, että eri uskonnot ovat hyvää Jumalan tahtomaa moneutta. Syyskuussa 2024 Franciscus opetti uskontojenväliselle lapsiryhmälle, että jokainen eri uskonto on tapa päästä Jumalan luo.

Paavi Franciscus ajoi myös kirkon kokonaishallinnon muuttamista synodaalisuusohjelmallaan. Paavi halusi nostaa maallikot, myös kirkon uskolle ja käytännön osallistumiselle vieraat maallikot, piispojen rinnalle ottamaan kantaa ja päättämäänkin kirkon linjauksista. Kirkon perinteisestä uskosta ja kirkkojärjestyksestä kiinni pitävät kardinaalit kuten USA:n Raymond Burke tuomitsivat synodaalisuus-aatteen. Elokuussa 2023 kardinaali Burke kirjoitti, että ”synodi ja sen adjektiivi, synodaalinen, ovat muuttuneet iskulauseiksi, joiden takana on vallankumous, joka muuttaa radikaalisti kirkon itseymmärrystä.” Lokakuussa 2022 kardinaali Müller julisti haastattelussa, että synodiaatteessa on kyse ”vihamielisestä kirkon haltuunotosta.”

Paavi Franciscus oli myös perin hidas ja kankea selvittämään kirkon sisäisiä seksuaalisia väärinkäytöksiä. Mutta toisaalta hän kannatti vahvasti kirkkojen sulkemista korona-aikana, kirkkohistorian valossa varsin silmiinpistävän poikkeuksellisesti.

Michael Haynes nostaa artikkelissan vakavasti esiin myös sen, että paavi Franciscus solmi Kiinan johdon eli Kiinan kommunistipuolueen kanssa salaisen sopimuksen, jossa mitä ilmeisimmin on kyse etenkin siitä, että Kiinan kommunistipuolueelle annetaan oikeus, vastineeksi jonkinlaisesta suopeudesta Kiinan kirkkoa kohtaan, nimittää piispoja kirkkoon. Käytännössä tällainen sopimus siirtää Kiinan katolisen kirkon sikäläisen kommunistipuolueen komentoon. Ymmärrettävästi tällainen sopimus on nostattanut vahvaa kritiikkiä ja petossyytöksiä Franciscusta vastaan, etenkin Kiinan katolisten suunalta.

Näin, edellä referoidulla tavalla, Michael Haynes vetää yhteen LifeSiteNews-artikkelissaan paavi Franciscuksen paaviuden aikaa, joka on nyt päättynyt.

Joka tapauksessa on merkille pantavaa, että, kuten Emily Mangiaracina tuo esiin 22.4.2025 päivätyssä LifeSiteNews-artikkelissaan ”Freemasonic lodge hails Pope Francis’ work as ‘deeply resonant’ with their ‘principles’” ja ingressissään ”The Grand Master of the lodge pointed out that ’freedom, equality, and fraternity’ – elevated as societal ideals in Francis’ Fratelli tutti – are ’the three core values of Freemasonry’”, Italian suurloosin suurmestari Luciano Romoli otti osaa paavin poismenoon toteamalla, että paavi Franciscus oli paimen, jonka opetuksessa ja elämässä ruumiillistuivat veljeys, nöyryys ja universaaliin humanismiin pyrkiminen, ja että Franciscuksen työ ilmaisi syvästi vapaamuurariuden ydinperiaatteita eli vapauden, tasa-arvon ja veljeyden edistämistä. Vapaamuurarisuurmestari Romolin mukaan Franciscus harjoitti uskoa, joka kykeni kyseenalaistamaan itsensä, hyväksymään epäilyn ja joka seurasi dogmasta vapaata tietä ja pyrki nostattamaan ja vahvistamaan planetaarista tietoisuutta ja omaatuntoa.

Viittaamassani artikkelissa muistutetaan siitäkin, että Italian Grand Orient -vapaamuurariuden suurmestari Gustavo Raffi puolestaan ylisti vuonna 2013 Bergoglion valintaa paaviksi ja totesi toiveikkaana, että Bergoglion ensimmäiset konkreettiset sanat paavi Franciscuksena ovat veljeys ja dialogi, joten ehkäpä hänen myötään kirkossa ei enää mikään tule olemaan kuten ennen. Näin toivottiin Italian vapaamuurariuden keskuudessa vuonna 2013 ja päätellen nyt tuoreista arvovaltaisista vapaamuurarillisista muistosanoista, vapaamuuraripiirit eivät varmaan kovastikaan joutuneet pettymään paavi Franciscuksen kauteen.

Tällainen Franciscuksen henkilöön ja paaviuteen kohdistuva vapaamuurarillinen ja ylipäätään vasemmistoliberaali ja globalistihenkinen arvostus ei ole mikään ihme, koska Franciscuksen eetoksessa ja ohjelmassa tosiasiallisesti tiivistyivät kaikki Vatikaanin II kirkolliskokouksen innoittamat radikaaliaatteet kuten protestanttista liberaaliteologiaa pitkälti vastaava modernistinen eli nouvelle theologie -henkinen teologia ja käytäntö kuten myös vapautuksen teologia.

Kaiken edellä todetun valossa ja perinteisen katolisen uskon ja teologian mielessä pitäen on sinänsä ymmärrettävää, että, kuten 21.4.2025 päivätty LifeSiteNews-artikkeli ”Archbishop Viganò: Bergoglio will answer to God for usurping the throne of Peter” uutisoi, nyttemmin skismaattiseksi julistettu traditionalistinen arkkipiispa Carlo Maria Vigano ankarasti kommentoi, että Bergoglio joutuu nyt Jumalan edessä vastuuseen siitä, että on käyttänyt Pietarin istuinta ja paavin virkaa välineenä katolisen uskon vastaisten harhojen edistämiseen.

Joka tapauksessa nyt joudutaan pohtimaan kysymystä siitä, mihin suuntaan paavius ja katolinen kirkko kehkeytyvät Franciscuksen jälkeen? Vaihtoehtoja on, suuntaan tai toiseen, ja nyt on muutenkin maailmalla käynnissä merkittävä aikakausien muutosprosessi, joka saattaa ilmetä Franciscuksen jälkeisessä katolisessa kirkossakin.

Rod Dreher pohtii 21.4.2025 päivätyssä The European Conservative -julkaisun artikkelissaan ”Could the Pope’s Death Mean the Demise of Liberal Catholicism?”, jonka ingressin mukaan “Pope Francis’ final audience with U.S. vice president JD Vance might have marked the divide between the past and future of the Church of Rome”, osuvasti sitä symboliikkaa, mikä sisältyy siihen, että USA:n konservatiivisen katolinen varapresidentti J. D. Vance oli se, jonka paavi Franciscus tapasi viimeiseksi jääneellä audienssillaan.

Vancen ja Franciscuksen kohtaaminen saattoi hyvinkin symboloida sitä, että modernistinen katolisuus joutuu väistymään nousevan konservatiivisen ja traditionaalisen katolisuuden tieltä.

Konservatiivinen ja traditionalistinen perinteinen katolisuus on joka tapauksessa nousussa länsimaissa, kuten osaltaan tuo osuvasti esiin Helsingin Sanomien Lontoon-kirjeenvaihtaja Annamari Sipilä erittäin mielenkiintoisessa 16.4.2025 päivätyssä artikkelissaan:

”Samaan aikaan etenkin protestanttiset kirkot ovat myös oman vapaamielisyytensä ja suvaitsevaisuutensa uhreja. Brändi kärsii, kun kaikki käy. Britanniassa katolilaisuudella meneekin paremmin. Jäseniä on paljon vähemmän kuin anglikaanisella kirkolla, mutta väki on aktiivisempaa ja nuorempaa. Ehkä tiukkapipoisempi suhtautuminen uskontoon vetoaa.”

Liberaaliteologia on tehnyt tuhoisaa jälkeä protestanttisissa kirkoissa kuten tekee yhtä lailla vasemmistohenkinen teologinen modernismi katolisessakin kirkossa. Mutta paremmin, aktiivisemmin, nuorekkaammin ja tulevaisuususkoisemmin menee kaikkialla siellä, missä pysytään klassisen traditionaalisessa kristinuskossa ja palataan sen perustuksille, jotka myös muodostavat historiallisen eurooppalaisen identiteettimme keskeisen elementin.

On selvää, että katolinen kirkko tarvitsee nyt konservatiivisen paavin, joka edustaa aidon traditionalistisesti katolista uskoa, etiikkaa ja yhteiskunnallista visiota.

Avainkysymys on nyt se, että kenestä tulee uusi paavi? Toukokuun alussa noin 130 kardinaalia kokoontuu Vatikaanin Sikstiiniläiskappelin konklaaviin äänestämään, kunnes joku kardinaaleista saa kaksikolmasosaa äänistä ja hyväksyy valintansa uudeksi paaviksi. Nyt kokoontuva konklaavi on historian laajin ja myös alueellisen edustuksensa osalta varsin moninainen.

Modernistien ja konservatiivien vastakohta-asetelma ja todelliset voimasuhteet tulevat joka tapauksessa muodostumaan mielenkiintoisiksi. Konklaavin lopputulosta on vaikea ykskantaan ennakoida. Panokset ovat nyt erityisen suuret. Arvioita mahdollisista Franciscuksen seuraajista esitetään täällä ja täällä.

Liberaaleja ja Franciscus-henkisiä edistyksellisiä kardinaaleja ovat Ranskan Marseillen arkkipiispa Jean-Marc Aveline, Johannesburgin arkkipiispa Stephen Brislin, kristillisen ykseyden edistämisen prefekti Kurt Koch, Quebecin emeritusarkkipiispa Marc Oullet, filippiiniläinen Luis Antonio Gokim Tagle, kulttuurin ja kasvatuksen prefekti Jose Tolentino de Mendonca, ghanalainen Peter Turkson, sekä erittäin liberaali valtiosihteeri Pietro Parolin ja erittäin liberaali Bolognan arkkipiispa Matteo Zuppi.

Konservatiiveja ja kirkon perinnettä ja uskoa vaalivia kardinaaleja ovat puolestaan italialainen Pierbattista Pizzaballa, unkarilainen Peter Erdö, ja guinealainen vahva konservatiivi Robert Sarah, sekä vahvan konservatiivinen hollantilainen Willem Eijk.

Kuten tohtori Taylor R. Marshall kattavan historiallisesti taustoittaa ja dokumentoi piispa Athanasius Schneiderin esipuheella varustetussa teoksessaan Infiltration: The Plot to Destroy the Church from Within (Crisis Publications, 2019), Vatikaanin hallintokoneisto on vahvasti, etenkin Franciscuksen nimitysten sementoimana, progressiivisten ja masonistivaikutteisten ainesten kontrollissa.

Tällä todellisuudella on oma vaikutuksensa siihen, kehen konklaaviin kokoontuvat kardinaalit päätyvät uutta paavia valitessaan.

Toisaalta niin tässä asiassa kuin kaikissa muissakin asioissa, ihmiset voivat suunnitella ja pyrkiä, mutta Jumala on se, joka lopulta säätää.

Tässä käsiteltyyn aiheeseen liittyen kannattaa kuunnella Patmosplussan ohjelmakirjastosta 9.3.2025 päivätty Ajankohtafoorumi-jakso ”Paavin ja paaviuden merkitys”.

Kuuntele myös sunnuntaina 27.4.2025 Radio Patmoksen taajuuksilla klo 18 lähetettävä Ajankohtafoorumin jakso ”Kristinusko on Eurooppaa”.