Etelä-Afrikan buurikansa on nyt lopullisen tuhon, kansanmurhan, partaalla. On käsittämätöntä, että tästä äärimmäisen ajankohtaisesta tosiasiasta ei juuri kukaan länsimaissa näytä olevan julkisesti tietoinen.  

Etelä-Afrikan tasavallan noin 55-miljoonaisesta väestöstä 80% on mustia, 8,8% niin kutsuttuja värillisiä, 8,4% valkoisia ja 2,5% aasialaisia. Valkoisia on noin 4,5 miljoonaa, joista huomattavin osa on afrikaaneribuureja, jotka pääsääntöisesti edustavat kirkollisteologisesti Etelä-Afrikan kaikkein konservatiivisinta ja raamatullisinta reformoitua protestanttista kristillisyyttä.

Vuoden 1994 jälkeen eli vasemmistoradikaalin Afrikan kansalliskongressi -puolueen ANC:n noustua valtaan valkoisista vajaa miljoona on muuttanut pois Etelä-Afrikasta ja jäljelle jääneisiin – etenkin buureihin – on kohdistunut järjestelmällistä vainoa ja väkivaltaa. ANC-johtoinen hallinto on pyrkinyt eri tavoin tekemään konservatiivisten afrikaanerikristittyjen uskonharjoituksen mahdollisimman vaikeaksi esimerkiksi säätämällä rajoituksia kristillisille kouluille ja ajamalla jumalattoman antikristillistä sekulaaria humanismia julkisen tilan normiksi ja heikentämällä afrikaansin kielen julkisia käyttömahdollisuuksia.

Tähän mennessä myös yli 3000 valkoista maanviljelijäbuuria on – muun valkoisiin kohdistuvan fyysisen väkivallan lisäksi – murhattu ohjelmallisen rasistisissa ja tarkoitushakuisissa maatilahyökkäyksissä. Buurien olemassaolon mahdollisuudet Etelä-Afrikassa ovat ratkaisevasti huonontuneet, entisestään etenkin aivan viime aikoina.   

Kuten Juha Hämäläinen kirjoittaa Kansalainen -artikkelissaan ”Etelä-Afrikan parlamentti päätti valkoisten karkotuksesta” 1.3.2018, Etelä-Afrikan tasavallan parlamentti päätti 27.2.2018 äänin 241–83 kannattaa ratkaisua, jonka mukaan valkoiset buurimaanviljelijät karkotetaan omilta mailtaan ja heidän maansa pakko-otetaan ilman korvauksia valtiolle, sosialisoidaan, kuten tämän nyt hyväksytyn lakiehdotuksen esittänyt marxilainen Taloudellisen vapauden taistelijat -puolue on kaiken aikaa vaatinutkin. Kyse on siitä, että ”sovinnon aika on ohi” ja että nyt toteutetaan marxilaista ”oikeudenmukaisuutta”, kuten puolueen johtaja ja entinen Afrikan kansalliskongressin ANC:n nuorisojohtaja ja poliitikko Julius Malema hanketta perusteli parlamentissa.

Radikaali sosialisoimispäätös on Maleman mukaan oikeutettu, koska valkoiset – siis etenkin buurit, buurimaanviljelijät – ovat hänen mukaansa menneisyydessä tehneet ”mustan väestön keskuudessa kansanmurhia”.

Malema ja muut johtavat kommunistiradikaalit ovat täysin tosissaan avoimessa valkoisiin buureihin kohdistuvassa tuhoamisvihassaan. Tämä käy havainnollisesti ilmi seuraavista videoista, joissa Julius Malema julkisesti laulaa ANC:n ja muiden kommunistien rasistista vihalaulua ”Tappakaa buurit!” ja “Leikkaamme valkoisten kurkut auki!” Täsmälleen samassa hengessä Etelä-Afrikan tasavallan edellinen presidentti Jacob Zuma lauloi ”Tappakaa buurit!” esimerkiksi vuonna 2012 ANC:n 100-vuotisjuhlakokouksessa.  

Myös täysin samassa rasistisessa ”Tapetaan buuri päivässä!” -ANC-hengessä on buurimaanviljelijöiden maa-alueiden sosialisoimis- ja pakko-ottopäätöstä puolustanut Etelä-Afrikan tasavallan tuore presidentti, ANC-taustainen Cyril Ramaphosa. Hänen mukaansa nyt buureilta pois pakolla otettavat maat ”annetaan takaisin oikealle omistajalleen” eli Etelä-Afrikan mustiin kansoihin lukeutuville.

Afrikaansia äidinkielenään puhuvat buurit ovat kuitenkin Afrikassa 1600-luvulta alkaen satoja vuosia eläen afrikaanereiksi muodostunut omintakeinen kansa, yksi afrikkalainen kansanheimo muiden joukossa, amabhulu, ”valkoinen heimo”, kuten toiset afrikkalaiset ovat buureja nimittäneet. On syytä pitää mielessä se historiallinen tosiasia, että yhtä hyvin Euroopasta lähteneet hollantilaisperäiset ja sittemmin ranskalaisista hugenoteista ja saksalaisista verenlisää saaneet valkoiset buurit kuin erilaisiin negridisiin kansanheimoihin lukeutuvat mustat bantut kuten zulut, xhosat ja sothot ovat vaeltaneet Etelä-Afrikan sydänalueille muualta.

Alkujaan eteläisen Afrikan alueet olivat, tosin varsin harvakseltaan, khoisan-kansojen eli khoikoiden, joita buurit kutsuivat hottentoteiksi, ja sanien eli busmannien asuttamia. Khoisan-kansat eivät lukeudu negridisten kansojen joukkoon. Bantukansojen kuten varsinkin zulujen ekspansiivisen valloittava tunkeutuminen khoiden ja sanien alueille oli verisen sotilaallista väkivaltaa käyttävää, alistavaa ja toisia mustia ja khoisan-kansoihin kuuluneita orjiksi ottavaa. 1800-luvun zulujen voimapolitiikkaa kuvaa Maailmanhistorian pikkujättiläinen (WSOY, 1993) sivullaan 405 seuraavasti:

”Zulujen sodankäyntistrategiaan kuului vihollisalueiden täydellinen hävittäminen: maat poltettiin, karja anastettiin ja entiset asukkaat karkotettiin tiehensä. Kaikella tällä pyrittiin paitsi vihollisen perinpohjaiseen nujertamiseen ja oman vaurauden kasvattamiseen…myös tyhjän puskurivyöhykkeen luomiseen valkoisia vastaan.”

Samalla sivulla todetaan sekin, että zulujen alistava väkivalta sai heihin tyytymättömät ja zuluja pelkäävät afrikkalaiset etsiytymään valkoisten suojiin.

Buurit sen sijaan pyrkivät aluksi asemoimaan itsensä yhtenä afrikkalaisena heimona eteläisen Afrikan alueille – joista osa oli tyhjiä buurien niille juurtuessa ja osasta käytiin kamppailua –  enemmän tai vähemmän harmonisessa yhteiselossa naapureidensa eli khoisan-kansojen kanssa. Mustien bantukansojen kanssa buurit päätyivät tekemisiin ensimmäisen kerran vasta 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuolella Suuren buurivaelluksen, Groot Trek, aikoihin. Kapmaa oli joutunut 1700-luvun lopulla Britannian imperiumin hallintaan ja buurien asemaa ymmärtämättömän brittien siirtomaahallinnon alaisuudesta pois päästäkseen buurit aloittivat siirtymisen kohti pohjoista. Tällöin buurit päätyivät toisaalta aseellisiin kamppailuihin pohjoisesta levittäytyviä bantukansoja vastaan ja toisaalta saamaan haltuunsa silloisessa eri kansojen varsin sekasortoisessa liikehtimistilanteessa de facto tyhjiä alueita, joiden maaperään juurtuivat.

Näissä tilanteissa jotkut mustat afrikkalaisetkin etsiytyivät mieluummin buurien suojiin kuin jäivät toisten mustien bantukansojen väkivallan alaisuuteen. Huomattavaa on sekin, että eteläisen Afrikan negridisten bantukansojen jäsenet eivät koskaan joutuneet buurien orjiksi. Sen sijaan orjuusinstituutio kukoisti sisäisenä käytäntönä niin näiden bantukansojen kuin muidenkin mustien afrikkalaisten kansojen keskuudessa. Etelä-Afrikan valkoiset buurit ovat yhtä paljon myös niin sanotun brittiläisen kolonialismin uhreja kuin alueen mustat kansatkin. Nimenomaan buurit – naisineen ja lapsineen – joutuivat kokemaan brittien pystyttämien ja ensimmäisten modernien keskitysleirien kauhut 1900-luvun alkuvuosina buureille lopulta tappiollisen vuosina 1899–1902 käydyn toisen buurisodan jälkeen.          

Tosiasia on, että todellisen historian nojalla tai oikeuttamana tämän päivän Etelä-Afrikan bantukansojen edustajat kuten presidentti Cyril Ramaphosa eivät voi väittää buurien vieneen heidän maitaan eikä sitä, että vain nämä bantukansat olisivat Etelä-Afrikan alkuperäiskansoja, joille maa yksinomaan kuuluu. Buurit ovat vuosisatoja viljelleet omia maitaan ja saaneet omalla työllään, hiellään ja luovuudellaan autiomaan kasvamaan. Mustien marxistiradikaalien usein toistama väite siitä, että 40 000 valkoista omistaisi 80% Etelä-Afrikan maa-alueista, ei sekään pidä paikkaansa, kuten osoittaa Africa Check -sivusto artikkelissaan 14.9.2014.

Etelä-Afrikan historiaa valaisevat kattavasti Stellenboschin yliopiston historian professori Hermann Giliomeen perusteos The Afrikaners: Biography of a People (University of Virginia Press, 2010) ja Harry Booyensin AmaBhulu: The Birth and Death of the Second America (Cliffwood Fogge, 2014). Näihin teoksiin kannattaa paneutua, jos Etelä-Afrikan historia vakavasti kiinnostaa.

Presidentti Cyril Ramaphosa haluaa osaltaan panna toimeen saman ja kaikkien eteläafrikkalaisten kannalta seurauksiltaan täysin tuhoisan ohjelman kuin mitä Zimbabwen marxistidiktaattori Robert Mugabe toteutti entisessä ja aikanaan eteläisen Afrikan vilja-aittana tunnetussa Rhodesiassa. Mugaben harjoittama kommunistinen identiteettipolitiikka paitsi murskasi Rhodesian valkoisen väestön sosiaalisena ja tuottavana väestönosana myös sosialisoi heidän maa-alueensa. Tämä tuhosi Zimbabwen maatalouden ja maa ajautui täysin tuontiviljan varaan.    

Joka tapauksessa tilanne Etelä-Afrikassa on juuri nyt se, että buurien kansanmurha on jo pidempään ollut de facto meneillään, kuten maanviljelijöiden jatkuvat murhaamiset osoittavat ja kuten esimerkiksi selostaa Liam Clancy WND-artikkelissaan ”Real ’Refugees’? White South Africans Facing Genocide” 15.7.2017 ja Alex Newman The New American -artikkelissaan “Genocide and Communism Threaten South Africa” 24.10.2012.

Nykyinen ANC-Etelä-Afrikka kärsii muutenkin koko yhteiskunnan rappeuttaneesta moraalikadosta. Etelä-Afrikassa rikollisuus kuten murhat, raiskaukset ja poliisin läpikorruptoituneisuus sekä tuhoisat kansanterveydelliset ongelmat kuten AIDS:in levinneisyys ovat huippulukemissa. ANC:n, Etelä-Afrikan kommunistipuolueen sekä ammattiliittoyhtymän komennossa vuodesta 1994 olleessa Etelä-Afrikassa on eri tavoin murhattu paitsi yli 3000 valkoista buurimaanviljelijää myös sadoissa tuhansissa laskettavissa oleva määrä mustia, mustien mustiin kohdistaman väkivallan seurauksena, kuten selviää 13.9.2016 päivätystä Cape Townin yliopiston tutkijan Anine Krieglerin artikkelista sekä Robert Morleyn The Trumpet -julkaisun artikkelista ”South Africa: Where Corruption, Rape and Murder Are Normal” joulukuulta 2013.

Tilanne kautta koko Etelä-Afrikan tasavallan yhteiskunnan on ajautunut ANC:n ja muiden kommunistien johdolla kahdessakymmenessä vuodessa siihen, että – kuten yllä viitatusta Robert Morleyn artikkelista käy ilmi – monet mustat ja muutkin ei-valkoisiin rotu- ja kansanryhmiin lukeutuvat ihmiset Etelä-Afrikassa kaipaavat jo takaisin vanhan Etelä-Afrikan tasavallan aikaan eli valkoisten buurien johdossa olleen Etelä-Afrikan aikaan ja silloin kaikista ongelmista ja aidoista epäkohdistakin huolimatta vallinneeseen järjestyksen ja kaikille kansalaisille taatun yhteiskunnallisen perusturvallisuuden tilaan.

Tosiasiat puhuvat karua kieltään. Eteläafrikkalaistaustainen Ilana Mercer suorittaa kirjansa Into the Cannibal’s Pot: Lessons for America from Post-Apartheid South Africa (Stairway Press, 2011) sivuilla 18–20 havainnollisen tilastollisen vertailun, joka muun muassa osoittaa täysin kestämättömäksi edellä siteeratun Julius Maleman syytteen siitä, että valkoiset eteläafrikkalaiset, etenkin afrikaaneribuurit, olisivat syyllistyneet kansanmurhaan apartheid-ajan vuosina:

Kaikkina apartheid-järjestelmän vuosikymmeninä 1960-luvulta 1990-luvulle poliisin kovien otteiden seurauksena menetti henkensä kaiken kaikkiaan sadoissa laskettavissa oleva määrä mustia. Sen sijaan nykyisessä ”vapaassa” Etelä-Afrikassa, ANC-kommunistien ”Rainbow Nation -sateenkaarivaltio” -Azaniassa, menettää väkivallan seurauksena henkensä sadoissa laskettava määrä Etelä-Afrikan mustia ja valkoisia kansalaisia yhdessä viikossa.

Merkille pantava seikka on sekin, että koko apartheid-hallinnon ajan uhrimäärä on pienempi kuin niiden murhien ja väkivallantekojen yhteismäärä, jotka ANC pani toimeen niin sanottujen taisteluvuosiensa terrorismikampanjoiden aikana rangaistessaan esimerkiksi niitä mustia kuten zuluja, jotka eivät suostuneet kannattamaan ANC:tä ja sen kommunistista kumousohjelmaa. 

Kaiken kaikkiaan vuosien 1976 ja 1994 välisenä aikana valkoisten johtaman Etelä-Afrikan valtiolliset turvallisuustoimijat eliminoivat 200–300 sellaista henkilöä, jotka kävivät – Neuvostoliiton, Itä-Saksan ja Kuuban Afrikassa toimineiden runsaslukuisten neuvonantajien ja sotilaiden johtamina, kouluttamina ja aseistamina ja näiden ulkovaltojen strategisimperialistisia kommunistisia tavoitteita Afrikassa edistäen – aktiivista taistelua silloista Pretorian hallitusvaltaa vastaan. Sen sijaan nykyisessä ”demokraattisessa” ANC-Azaniassa vapaat toimijat tappavat saman määrän toisia vapaita Etelä-Afrikan kansalaisia viidessä päivässä.

Tilastojen valossa yhtä hyvin valkoinen kuin musta elämä oli arvokkaampaa, suojellumpaa, pitkäikäisempää ja turvatumpaa buurien kansallispuolueen johtamassa apartheid-ajan Etelä-Afrikan tasavallassa kuin nykyisessä Azaniassa, kommunistisen ANC:n johtamassa ja taloudellisyhteiskunnalliseen kaaokseen ja täydelliseen moraalikatoon ajautuvassa Etelä-Afrikan tasavallassa.

Tosiasia on nyt sekin, että eteläafrikkalaiset valkoiset ovat suoraan vedonneet Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpiin, jotta tämä ottaisi vainon ja rasistisen kansanmurhan kohteena olevan konservatiivisen kristillisen vähemmistöryhmän turvaan USA:han, kuten Petri Saarelan Kansalainen-artikkelista ”Tuhannet eteläafrikkalaiset valkoiset pyrkivät pakolaisiksi Yhdysvaltoihin” 4.3.2018 ja aihetta myös käsittelevästä Newsweek-artikkelista ilmenee.

Jos afrikaaneribuurit aikovat jäädä omalle kotialueelleen Etelä-Afrikkaan ja samalla mahdollisesti irtautua itsenäiseksi kansallisvaltioksikin, on heidän joka tapauksessa varauduttava puolustamaan itseään, olemassaoloaan, oikeuttaan omaan julkiseen uskonharjoitukseensa ja laillista omaisuuttaan. Tällainen on buurien äärimmäisen vakava tilanne juuri nyt.  

Afrikaanerien Suidlanders-puolustusorganisaation – joka on nykyaikainen versio buurien vanhasta ja perinteikkäästä kommando-itsepuolustus- ja paikallispuolustusorganisaatiosta – edustaja Simon Roche esittää vakavat tosiasiat 7.3.2018 päivätyllä videolla The Coming Civil War In South Africa Pure Savagery! Lisää ajankohtaista tilanneinformaatiota saa myös organisaation The Coming Revolution -sivulta.

Suidlanders-organisaatio on taustaltaan vankan afrikaanerikalvinistinen ja edustaa afrikaaneribuurien perinteistä reformoitua protestanttista kristilliskansallista afrikaanerinationalistista arvokonservatismia ja tunnustuksellista raamatullista uskoa. Tämän kristillisyyden päälinnake oli aikanaan Etelä-Afrikan Nederduitse Gereformeerde Kerk, mutta kirkkokunnan ajauduttua liberaaliteologiseen luopumukseen afrikaanerikalvinismin perinteitä on jatkanut etenkin 1980-luvun lopulla perustettu tunnustuksellinen Afrikaanse Protestantse Kerk.  

Mikäli Etelä-Afrikan ANC:n ja muiden kommunistien muodostama hallinto pääsee toteuttamaan ”Tappakaa buurit!” -hankkeensa ja buurien maa-alueiden sosialisoinnin, merkitsee tämä sekä buurikansan että heidän edustamansa konservatiivisen kristillisyyden loppua Etelä-Afrikassa.

Se, mitä Etelä-Afrikassa on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ja erittäinkin juuri viime aikoina tapahtunut, kannattaa noteerata siitäkin syystä, että Etelä-Afrikan buurikansalle varattu hävityskohtalo on sama, mitä niin sanotun ison rahan tukemat länsimaiset avointen rajojen monikulttuurisuuseliitit ja punaisen diversiteetti-identiteettipolitiikan aktiiviset toimijat tavoittelevat myös Euroopan ja USA:n eurooppalaisperäisen ja perinteisesti kristityn väestön osalle, kuten perustelen Avoimet rajat ja maahanmuutto: Euroopan ja Suomen itsemurha? (Kuva ja Sana, 2016) -kirjani sivuilla 139–152.