Lain takana

Matti Norri, Omistan, olen. Lain filosofian perusteet. Terra cognita 2005, 384 s.

Muistan filosofian seminaarissa joskus 1970-luvulla käsitellyn Hans Kelsenin subsumptioteoriaa, jonka ideana oli, että lakipykälien tuli olla johdettavissa yleisistä periaatteista.

Teoria tuntui aika tyhjänpäiväiseltä ja yhtä kuivalta kuin koko lainoppi, jota joku oli juuri noihin aikoihin keksinyt ruveta nimittämään oikeustieteeksi.

Oikeustiede tuntuu kuitenkin olevan yhtä problemaattinen käsite kuin vaikkapa teologia. Toki siinäkin toimivat tieteen metodit ja se voi ottaa palvelukseensa monenmoista, niin sanoakseni ihan oikeaa tiedettä, historiasta ja sosiologiasta logiikkaan ja psykologiaan. Sen on jopa käytännössä pakko niin tehdä.

Kuitenkin sekä lainopin että teologian kohde on hyvin problemaattinen. On olemassa jotakin, jota kutsumme laiksi, kuten on olemassa jotakin, jota kutsumme Jumalaksi. Ne on usein hyväksytty annettuina totuuksina, mikä on helppo ratkaisu tai sitten lähdetty vaikkapa siitä, että kyseessä on yksinkertaisesti konventio, keksintö, johon ei kannata tuhlata sen enempää miettimistä, mikä on olennaisesti sama asia.

Mutta ei se ongelmaa ratkaise. Niinpä sellaisetkin merkittävät filosofit kuin David Hume ja Immanuel Kant ovat ahkeroineet lain filosofian alalla kuten myös alan miehet Hugo Grotius ja Carl von Savigny.

Mutta ei niitä paljon ole, sanoo Matti Norri, joka on asiaan perehtynyt. Niinpä hän on itse ryhtynyt lain filosofiaa harjoittamaan, eikä olekaan turhaa työtä tehnyt. Tuloksena on ollut mainio kirja, jota ryydittävät rivakat sivallukset myös ajankohtaisiin aiheisiin.

Kirjaan sukeltamista oli turha pelätä, vaikka itseäni aluksi hieman kammotti ajatus joutumisesta juridisen hiuksenhalkomisen maailmaan. Siitä kirjassa ei ole kysymys.

Sen sijaan siinä kysytään, mihin asiat perustuvat, kun niiden sanotaan perustuvan lakiin ja mitä laki eri tapauksissa tarkoittaa. Laki ei näet ole sama asia kuin oikeus, kohtuudesta puhumatta. Sen olemuksen sivuuttaminen viittaamalla vain lakikirjaan taas on helppohintaista, mikäli asioita todella halutaan myös ymmärtää. Eihän niitä yleensä halutakaan.

Ilmeisesti laki on kuten matematiikka eli jotakin, jota ei itse asiassa lainkaan ole, se vain kuvitellaan tai sitten puhutaan positiivisesta oikeudesta ius positum. Matematiikkakin on siitä mukavaa, ettei sillä ole reaalimaailmassa olemassaoloa, joten se pitää aina ja ikuisesti paikkansa ja siis on oikeastaan yhtä saman jankkaamista eli tautologiaa. Tämä oli oma näkemykseni ja minusta Norri näyttää olevan samaa mieltä.

Kirjoittaja on asianajaja, joka on laajasti käytännössä tutustunut myös ei-eurooppalaisten oikeusjärjestelmien toimintaan.

Tämä näyttää olleen avartavaa. Meille sopimukset ovat pyhiä: pacta sunt servanda, kun taas ne jossakin muualla saatetaan mieltää vain toimintasuunnitelmiksi ja ollaan aidosti hämmästyneitä, kun niihin vedotaan.

Omaisuus taas on lain kannalta niin keskeinen asia, että voidaan sanoa, että se on koko sivistyneen yhteiskunnan ydin. Omistus edellyttää itsensä kunnioittamista… moraalista asennoitumista. Vasta kun se pitkän, sukupolvien ajan jatkuvan kehityksen myötä muodostuu instituutioksi eli kun sen pysyvyyteen, periytyvyyteen ja siirrettävyyteen luotetaan, se alkaa synnyttää vaurautta.

Kiinnostavaa. Venäjällä ei ollut mahdollista toteuttaa tätä 500 päivässä, kuten muuan ohjelma edellytti. Pikemmin tarvitaan 500 vuotta, arvelee Norri.

Kirjoittaja katsoo, että laissa on olemassa vain yksi apriorinen peruskäsite, jolla on posteriorisia piirteitä: omistus. Siihen liittyy kaksi posteriorista tointa: vaihtaminen ja lupaus ja niihin liittyy kaksi apriorista käsitettä: velvoite ja vastuu. Siinä koko yksityislaki.

Tämä on niin jylhästi sanottu, että kirja ansaitsee jo tämän vuoksi jäädä tietokirjallisuutemme historiaan.

Vaikka lukijan kompetenssi ei yltäisi arvostelemaan niitä lain kiemuroita, joiden parissa kirjoittaja on kuin kotonaan, panevat tällaiset kiteytykset ajattelemaan. Omistus on myös politiikassa aivan keskeinen käsite ja sen rajoittaminen näyttää usein olevan sen piirissä päätyönä. Tuntuukin selvältä, että tässä asiassa pitäisi vallita jonkinlainen kohtuus. Omaisuuden poistaminen sen sijaan näyttää olevan suora tie barbariaan.

Rikoslaki ei suurimmalta osalta näytä olevan muuta kuin kostoa, jonka mittaamisen vaikutuksia arvioidaan muuten kuin lain keinoin, eihän laki siihen mitään eväitä anna tai sitten antaa sellaiset, joiden käyttämistä pidetään sopimattomana. Mutta kosto on tietenkin välttämätöntä ja sen uskottavuus on säilytettävä, sanoo lukija enkä huomaa kirjoittajan olevan asiasta eri mieltä.

Norrilla on yhtä ja toista sanomista monopolista (immateriaalioikeus) ja kaavoittamisesta (omistuksen mitätöinti) ja monesta muustakin asiasta. Näkökulmat ovat aina teräviä ja johtopäätökset virkistäviä. Mitä esimerkiksi tutkii lainoppi? Ei sanottavasti lakia, vaan taloutta, kuuluu vastaus.

Asia on ymmärrettävä, eihän aritmetiikkakaan tutki aritmetiikkaa, vaan erilaisten asioiden mittoja ja suhteita.

Nämä seikat eivät sinänsä vähennä enempää lain kuin aritmetiikankaan merkitystä. Tuota merkitystä kuitenkin tullaan kovin harvoin pohtineeksi.

Sitäkin sentään on syytä tehdä. Kuten kirjoittaja toteaa, maailmassa näyttää olevan kovin vähän kirjoitettua lain filosofiaa. Suomeksi tämä lienee ainoa kirja.

Niinpä tämä opus olisi ilman muuta syytä kääntää englanniksi ja miksei myös muille kielille, ellei sitä jo ole tehty. Sen kirjoittaminen suomeksi oli kulttuuriteko, mutta kaikki omaperäinen ajattelu ansaitsee myös tulla vertaisryhmän tuntemaksi. Silloin se vasta pääsee oikeuksiinsa.

Uskon, että monella alan miehellä on paljonkin huomautettavaa tämän kirjan ajatuksiin ja niinhän tuleekin olla. Ei niitä muuten olisi kannattanut esittää.