Näin se on nähtävä

Professorit Sarah Green ja Tuija Pulkkinen ovat julkaisseet tämän päivän hesarissa yleisönosastokirjoituksen, jota vielä sukupolvi sitten olisi pidetty parodiana tai vähämielisyyden osoituksena.

Nyt se näyttää olevan hyväksytty osa nykykulttuuria ja esiintyy ikään kuin tieteellisenä puheenvuorona päätelleen kirjoittajien avoimesti ilmoittamasta ammatista ja jopa epämääräisestä viittauksesta tutkimustietoon.

Asia liittyy niin sanottuihin Oulun tapahtumiin ja kirjoittajien mielestä on olennaista pysähtyä hetkeksi ajattelemaan, mistä nämä tapahtumat kertovat ja mihin ne kehottavat tarttumaan.

Ulkopuolisesta tarkkailijasta saattaisi näyttää siltä, että ne kertovat meillä varsin harvinaisesta rikostyypistä ja aivan luontevasti aiheuttavat tarpeen tarttua tekijöitä niin sanotusti kauluksesta ja viedä heidät vastuuseen teoistaan, kuten kaikkien rikosten kohdalla on ollut tapana.

Koska teot ovat kulttuurissamme tyypiltään aika poikkeuksellisia, ne aiheuttanevat myös tarpeen tutkia tekijöiden edustamaa kulttuuria aivan konkreettisella tasolla.

Onko asia niin, että tuossa heidän ahtaassa jengikulttuurissaan tai jopa laajemmin tekijöiden edustamassa kulttuuripiirissä on seikkoja, jotka ovat edesauttaneet juuri tuon tyyppistä ja kenties myös muun tyyppistä rikollisuutta?

Sitten kun asia on tutkittu ja selvitetty, voidaan ilmiötä alkaa kylmän järkevästi vastustaa parhaalla mahdollisella tavalla. Tätä voisi nimittää tieteelliseksi lähestymistavaksi.

Kun kirjoittajat kertovat, että kristinusko ja islam kuuluvat samaan kulttuuripiiriin, jossa naiset on alistettu miehille ja miehet muka omaavat naisten kehoja koskevia etuoikeuksia, he syyllistyvät väärään todistukseen.

 Moista sammakkoa ei kukaan voi ottaa vakavasti ja on syytä kysyä, miten on mahdollista, että se on kehdattu esittää. Tätä meidän tämänhetkistä kulttuuriamme kannattaa tarkastella kriittisesti jo pelkästään tämän seikan valossa.

Kirjoittajien varsinainen sanoma näyttää olevan otsikossa ilmaistu triviaali väite: nuoriin naisiin kohdistuneissa rikoksissa on kyse sukupuolesta.

Väite on kyllin itsestään selvä ollakseen ehdottomasti tosi ainakin raiskaustapauksissa.

Kun kulttuurinen taso on pyyhkäisty pois selittävien tekijöiden joukosta abrahamilaisia uskontoja kaiketi samaistamaan pyrkivällä latteudella, siirrytään johtopäätökseen: tällaisessa yhteydessä olisi ajateltava sukupuolipolitiikkaa.

Mitä se sellainen on, selviää jatkossa: tapahtumat pitäisi nähdä #metoo-liikkeen valossa (!) eikä osana erilaisuutta ja maahanmuuttoa koskevaa keskustelua.

Tuo mainittu ”liike” on toki jonkinlaista politiikkaa ja kehotuksella katsoa asioita sen kannalta saattaa olla jotakin empiiristä sisältöä, jota ei tarkemmin selosteta. Toki asioiden yhteys tieteeseen ja tutkimukseen jää kovin arvoitukselliseksi ja asia lienee tulkittava niin, ettei sitä olekaan olemassa.

On vain tietty tutkimustraditio, jonka fiksinä ideana on tarkastella ilmiöitä yksipuolisesti sukupuolinäkökulmasta, jonka primäärisyys on postuloitu eikä kaipaa mitään perusteluja.

Toisin kuin tiede normaalisti, tämä traditio sisältää olennaisena lähtökohtana normatiivisen aineksen ja liittyy saumattomasti luonteeltaan poliittisiin asioihin, tarkemmin sanoen ihmisen yksityisen tason politisointiin, mikä on totalitarismille ominainen tarkastelutapa.

Kirjoituksen mukaan myös viha ja vihaisuus, joiden olemassaolo ei sinänsä herätä kritiikkiä, tulisi kohdistaa sukupuolitettuun väkivaltaan, siihen samaan alistavaan valtaan, johon myös suomalaisetmiehet syyllistyvät suomalaisia naisia kohtaan.

Vihaisuutta ilmeisesti nimenomaan tarvitaan, mutta sen ohella myös syvällistä pohdintaa, politiikkaa ja tekoja, jotka johtavat kohti sukupuolten tasa-arvon kulttuuria. Tällä tiellä olemme vasta alussa, kertovat kirjoittajat.

Tällaiseen asiaan siis teot kehottavat tarttumaan, ilmoittavat arvon tutkijat, samanlaisiahan sitä ollaan niin meillä kuin islamin maissa.

Syvällistä pohdintaa ja aitoa tutkimustahan tässä tosiaan odottaisi, ei sen sijaan skolastiikkaa, jossa asioiden olemus tunnetaan jo edeltä käsin ja jossa tarkoituksena on vain kussakin tapauksessa osoittaa, miten ilmoituksella saatu yleinen totuus aktualisoituu kussakin yksityistapauksessa.

Mikäli lähdemme selittämään asioita skolastisen logiikan keinoin, voimme kyllä myös kokonaan hylätä sukupuolinäkökulman ja ottaa sen sijaan selittäväksi tekijäksi vaikkapa ikädimension.

Totuushan on, että yli 70-vuotiaat ja alle 10-vuotiaat syyllistyvät raiskauksiin vain aivan poikkeuksellisesti. Kaikkia raiskaajia ja useimpia murhaajia yhdistää se, että he ovat iältään 20-60-vuotiaita.

Niinpä voimme esittää asian uudessa valossa: nuoriin naisiin kohdistuvissa rikoksissa kyse on iästä. Siitähän se todella on, muun muassa. Koska voimme laajentaa teesiämme lisäämällä siihen sen totuuden, että myös nuoriin miehiin kohdistuvissa rikoksissa kyse on iässä, olemme mielestäni löytäneet sen todellisen selittävän tekijän, joka kannattaa ottaa vakavasti. Nuoret ovat sekä murhaajia että raiskaajia, aivan tavalliset nuoret.

Mikäli lisäämme nuoruuteen vielä miessukupuolen, selittävyys heikkenee jossakin määrin, koska naiset tekevät erittäin paljon rikoksia, myös väkivaltarikoksia, joissa uhrina on mies, yleensä nuori mies. Kotiväkivaltaa koskevat tilastot puhuvat karua kieltään.

Sikäli kuin asia koskee pelkästään raiskausrikoksia, ovat naiset tekijöissä tietysti vähemmistönä ja jopa pienenä vähemmistönä. Tämä ei kuitenkaan oikeuta vaatimaan, että nuoriin naisiin tai yleensäkään ihmisiin kohdistuvissa rikoksissa olisi keskityttävä nimenomaan miessukupuoleen tekijänä. Rikoksia ne ovat muutkin rikokset ja uhreja ne ovat miespuolisetkin uhrit.

Niinpä rohkenen esittää oman teesini: rikosten sukupuolittaminen on helppohintainen ja epätieteellinen tapa politisoida ihmisten yksityiselämää ja syyllistää heitä synnynnäisten ominaisuuksien perusteella.

Kaikkia rikosten uhreja ja myös tekijöitä on kohdeltava yhtäläisesti riippumatta heidän sukupuolestaan, iästään tai kulttuuristaan.

Pyrittäessä rikollisuuden vähentämiseen on suhtauduttava vakavasti sellaisiin eri rikostyypeille altistaviin yleisiin tekijöihin, kuin ikä, kulttuuri tai sukupuoli. Sellaisenaan ne eivät riitä tekemään kenestäkään syyllistä eivätkä toimi enempää lieventävinä kuin raskauttavina asianhaaroina.

Riskiryhmät on kuitenkin pyrittävä objektiivisesti selvittämään ja vähentämään rikollisuuden toteutumismahdollisuuksia, tarvittaessa erityisin toimin.